Yrittäjä-äidit risteilee

Kun yrittäjä-äidit risteilee lasten kanssa, on meininki hieman erilainen kun ne risteilyt, joita muistan tehneeni ennen lapsia =D 

Ennen lapsia muistan, et aloiteltiin matkajuomien maistelu junamatkalla ja sitten buffettin kautta yökerhoon, jossa bileet jatkui aamuun asti. Ja taisi ne jatkua vielä hytissäkin. Oh-hups. Mut hauskaa oli - ja väsytti niin perkeleesti.

Lapset viihtyi pallomeressä <3

Mutta voin kertoo, että kun tekee 23h risteilyn lasten kanssa niin väsyttää saatanasti vielä enemmän kuin ryyppyreissu =D =D en tiedä, miten se on mahdollista mutta jestas, että oli rankkaa. Ja hauskaa toki <3

Hypättiin Tampereelta junaan ja matkattiin Turun Satamaan. Meidän "hieman" kohno nuorimmainen otti ekat kolhut jo junassa - onneks oon tottunu ku tuntuu, et päivittäin kolisee. Ellukin totesi, et "mä luulin, et Juuse on tapaturma-altis mut eihän se mitään Eminaan verrattuna." Jepjep. 

Kumma, että kolisee. Paluumatkalla junassa jo "pikkuisen"
väsytti - piti alkaa jumpata vielä puoli kymmeneltä =D 

Oltiin satamassa hyvissä ajoin, pari tuntia ennen laivan lähtöä. Onneksi niin, koska oli tosi YLLÄTYS kun meidän varauksessa oli hieman probleemaa. Näin ei siis koskaan aiemmin käyny *haha* Varausnumerolla löytyi matka kyllä, mutta se oli peruuntunut, koska ei oltu maksettu matkaa.. Että mitenkä? Ketään en sormella osoita, mutta kyllä Ellu sanoi maksaneensa =D Onneksi hytit järjestyi ja saatiin maksettua matka siinä terminaalissa. 

Baltic Princessille kun päästiin, niin vietiin kamat hyttiin (eli "häkkiin" kuten Venja koko reissun hyttiä kutsui) ja sitten iltapalalle. Oli tosi mukava paikka se Fast Lane, sieltä sai koko sakille sopivan iltapalan kohtuuhintaan :) 

Lapset nukkumaan - ja omiin sänkyihin. Oi ihanaa <3 Kun lapset oli pienempiä, vedetiin sängyistä patjat lattialle ja siinä sitten neidit nukkui kainalossa lattialla. Voin kertoo, ettei ollut oma suosikkini laivan lattialla nukuttu yö (- selvinpäin, varmaan nuorempana on tehty sitäkin). Mut oli mahtavaa, kun 4-veen uskalsi laittaa jo yläpetiin lisälaitojen kans ja kaikki sai tarpeeksi tilaa. 

Tunnin verran kun siinä rauhoitteli ja nukutti hieman innoissaan olevia ja yliväsyneitä lapsia niin alkoi se "oma aika". Ja mitä tekee yrittäjä-äidit? Pistää tietysti hytin ovet auki, ottaa asemapaikan hyttikäytävältä, kaivaa muistiinpanovälineet ja alkaa suunnitella ja visioida vuoden 2019 juonia. Tavoitteita, lukuja, vuosikalenteria. Upeeta <3 Puoleen yöhön me jaksettiin ja sit painuttiin itekin maate.

Seuraava päivä laivalla riittikin sit touhua ja oli ihana katsoa lasten riemua. Saa ihanasti viettää aikaa lasten kans ja pystyy samalla kehittää yritystä kun lapset painaa Silja Landissa =D Harri-Hylje, Joulupukki, pallomeri ja uintireissu oli ihan parhautta. Voitettiin suklaarasia tietovisasta ja kaikki sai upeet ledi-valot bingosta. 

Aamupala buffetissa (aikuinen 11,50€ ja alle 6-veet ilmaseks eli kaikki mukana olevat mukulat), niin kyl siinä ihan mielellään käy vatsansa täyttämässä :) Upea reissu oli kyllä kokonaisuudessaan, koska suurimmat sydämentykytyksen aiheutti Tavola-ravintolan 7€ vesipullo WTF. Niitä tuotiin vielä pöytään kysymättä kaksi, joten vaikkei tuo 14€ nyt meidän budjettia kaatanut niin kyllä se hieman sieppas. Varsinkin, kun se esitetään laskussa erikseen "vesipullo 6,90€" - tässä kehityksen paikka laittaa esim. ruokiin 1-2€ lisää  ja tarjota se vesi ilmaseks (kiitos ystävälleni ajatuksesta). Ei kukaan siitä välitä, että maksaako pitsa 17€ vai 19€ mutta sillä on merkitystä onko vesi laskussa 6,90€ vai tarjotaanko se. 





Tähän loppuun kuvat reissun jälkeisestä väsymyksestä =D Oli kyl mainio reissu, suositellaan muillekin - risteilemään vaan, lapset viihtyy ja jää aikaa myös yrityksen kehittämiseen! 

Koska yrittäjän vapaus - ensi kerralla
otamme risteilyn jälkeisen päivän VAPAAKSI
lepoa varten =D

Koska esim. suolan laittaminen ruokaan oli liian haastava tehtävä =D

Nuoruuden valinnat

Kävin eilen iltakävelyllä. Pukiessani päälleni mustia (täysin tyylittömiä) kevyttoppahousuja muistin, kuinka joskus katsoin omaa äitiäni ja ajattelin silloin, etten IKINÄ laita tuollaisia housuja jalkaan. Vaan kuinkas kävikään.

Näin kun on päässyt kolmenkympin paremmalle puolelle, huomaan miten mukavuus ja käytännöllisyys alkaa voittamaan monessa muussakin asiassa. Ja miten eri tavalla sitä asioista ajattelee, kuin nuorempana. Miksi kuitenkin osasta nuoruuden valinnoista on niin vaikea päästää irti, vaikka omat ajatukset ovat muuttuneet miljoonan kertaan? 

Tässä ne älyttömän tyylikkäät kevyttoppahousut ;) 

Nuorena tehdään esimerkiksi valinta opintojen suhteen. Mikä minä haluan olla isona? Koita siinä sitten pohtia tätä vielä kypsymättömillä aivoilla ja löytää ne omat intohimot, kun päässä pyörii enimmäkseen seuraavat bileet ja joku vastakkaisen sukupuolen kolli. Sitten kuitenkin suorittaa opinnot loppuun, hakee töitä ja siinä sitä sitten ollaan. Puurretaan ja suoritetaan, koska joskus nuorena ajatus työpaikasta tietyllä alalla tuntui kutkuttavalta vaikka todellisuudessa jokainen päivä vittuttaisi avata työpaikan ovi. 

Omana päähänpinttymänä on myös olla saman painoinen kun nuorena. Miksi pitäisi painaa aikuisena, kahden lapsen jälkeen saman verran kun nuorena? Kun oli aikaa reenata 6 kertaa viikossa ja pelit siihen päälle. Silti. 

Entäs sitten ne ihmissuhteet? Moni löytää myös kumppaninsa hyvinkin nuorella iällä. Ajatukset saattavat natsata ja viihdytään yhdessä. Edetään kuten kuvioon kuuluu - naimisiin, asuntolaina, lapset. Jos nuorena tehty valinta parisuhteesta osoittautuu huonoksi ei siitä irtautuminen ole helppoa. Moni tuntuu pysyttelevän yhdessä vain, koska silloin nuorena ajatukset osui niin hyvin yhteen. Erilleen kasvamisen tunnustaminen on vaikeaa ja kliseistä, mutta usein niin totta. Ystäväpiirissä on lähiaikoina ollut paljon eroja ja vaikka sitä ei kenellekään toivo, arvostan rohkeutta kuunnella sydämen ääntä - vaikka se kuljettaisi puolison kanssa eri suuntaan.

Onneksi mulla on rinnalla (aviomiehen lisäksi ;)) ihana Ellu-murmeli, jonka kanssa nauretaan ja pohditaan näitä nuoruuden valintoja ja toppahousuja. Minäkin halusin nuorena liikunnan opettajaksi, mutta thänk good arvosanat ei riittäny lukion jälkeen tätä opiskelemaan. Onneksi löysin juontamisen ja opettajan haaveetkin saa hyvin tyydytystä, kun pääsee aika ajoin kouluttamaan esiintymistä :) 

Sitä tässä kuitenkin vain ihmettelen, että miksi ne nuorena tehdyt valinnat ohjaavat meitä yhä niin voimakkaasti myös aikuisena? Mikä meitä estää päästämästä irti - tarkoittipa se työpaikan vaihtamista tai farkkujen korvaamista toppahousuilla.. Miksi tehdä asioita, jotka eivät tunnu hyvältä vain siksi, että kerran satuit vuosia sitten niin päättämään?

Juontaminen ei ollut nuoruuden haave - vaan
onneksi sille tielle päädyin ;) 

-Kati

Salakavala mummoutuminen

Tiedättekö sen osion vaatekaapista, jossa roikkuu epämääräisiä vaatteita ajalta ennen lapsia? No mä jouduin sukeltaa tuohon arkistoon, kun sain inspiraation pukea pikkumustan pikkujouluja varten. 

Ai jeskamendeera mikä shokki, kun puin päälle mun suosikkimekon vanhoilta ajoilta. Sen lisäksi, että hengittäminen sai saumat soimaan, myös helma oli JÄRKYTTÄVÄN lyhyt. Ja sama juttu mun muiden pikkumustien kohdalla. Jos perskannikat ei näkyny heti kättelyssä, niin viimeistään muutaman askeleen jälkeen mekot oli rullautuneet ahterin päälle. Mietin et kuka helvetti oikeesti käyttää tällaisia mekkoja!!!??? ...kunnes muistin, että AINIIN näähän on mun omasta vaatekaapista...

Mekkojen joukosta löyty onneksi yksi "vähän pidempi" mekko, joka ei kiristelly eikä rullautunut ylös, mutta lyhyt se oli ja lisäksi yksiolkaiminen. Tuijottelin itseäni peilistä ja mietin, että jotenkin tuntuu alastomalta ilman hihoja tai pitkää iltapukua. Mietin, että missä hiton välissä musta oli tullu tällainen mummopukeutuja, jota hirvittää laittaa pikkumusta päälle? 

Lähivuosina ulkona "tuulettuminen" on tarkoittanut lähinnä pukeutumista Goretexiin ja lämpökalsareihin niin ehkä se on salakavalasti muokannut omaa käsitystä siitä mikä on sopivaa määrä kangasta ihon ympärillä. Tai ehkä epävarmuus kumpusi ajatuksesta voinko ÄITI- ihmisenä näyttää julkisesti jopa vähän seksikkäältä? Tai mitäs jos joku tulkitsee lyhyen mekon iskuyrityksenä tai tekee virhetulkinnan että olen "sinkkumarkkinoilla"?  

Sit jotenkin suutuin itselleni, että miksi antaisin toisten ihmisten mielipiteiden vaikuttaa omaan pukeutumiseeni. Jos omasta mielestäni näytän hyvältä ja ennen kaikkea, jos musta tuntuu upeelta niin vittuakos sitten muiden mielipiteistä :D 10 minuutin mekkoon totuttelun jälkeen tuli jotenkin voimakas ja samalla vähän nostalginen olo! Sellanen, et hitto tässä mä oon!! 6 vuotta vanhempana, kun edellisen kerran pikkumustassa, mutta edelleen tässä ja edelleen minä! 

Hieman darraisin terveisin ja muitakin lyhyen mekon voimaannuttavaan kokemukseen kannustaen,

Tuuli-Elina

Yrittäjän märkäuni: 12 000 potentiaalista asiakasta päivittäin etuovella

Olin juontamassa viime viikolla Uusyrityskeskus Ensimetrin 25-vuotisjuhlia ja kekkereissä oli puhumassa VTT Timo Aro. Timo puhui Uusyrityskeskuksen tuloksista ja vaikuttavuudesta Pirkanmaan alueen kunnissa. Esitys sisälsi myös lukuisia listauksia Pirkanmaan alueen kunnista milloin milläkkin mittareilla. Yritysten syntyvyys, vaihtuvuus, yrittäjyyshalukkuus, ... - ja ylipäätään listattiin vetovoimaisia kuntia. Arvakkaa monennellako sijalla Toijala (tarkoitan Akaa) oli? ...väärin. Ei ollu häntäpäässä vaan itseasiassa Akaa ei ollu mukana koko listassa! :D

Tää kuva ei liity yhtään mitenkään juttuun!

Siis mä jouduin oikein kesken esityksen Googlesta varmistamaan, että ollaanhan me edelleen osa Pirkanmaata? Vielä juhlan jälkeen kävin Timon jutulla ja mainitsin, että olen Toijalasta ja ihmettelin kun ei näkynyt listauksista. Vastaus oli, että "Joo, Akaa on jääny vähän laahaamaan...." Nauroin koko matkan kotiin ajaessani ja pohdin, että miten hitossa tää on mahdollista. Mehän ollaan sijainniltaan kuin Stockan vieressä Hämeenkadulla paitsi, että meille pääsee autolla ja junalla suoraan sisäänkäynnille.

Mutta miltäs se sisäänkäynti itseasiassa näyttää? Oon sahannut junalla Hämeenlinna - Tampere väliä noin 20 vuotta ja imenyt itseeni tänä aikana mielikuvan Toijalasta; ankea betonikerrostalohelvetti (*tähän voi kuvitella vielä tihkusateen) jossa ei tapahdu mitään. Tämähän ei siis pidä ollenkaan paikkaansa, mutta minkäs sitä mielikuvalleen mahtaa kun siltä se tosiaan näyttää junan ikkunasta katsottuna. En yhtään ihmettele, jos jengi ei halua tulla tutustumaan tarkemmin. En minäkään menisi ruokaostoksille kauppaan, jonka näyteikkuna on pimeä.

No onhan siellä muutama valo ;D 

En todellakaan väitä olevani kuntamarkkinoinnin asiantuntija, enkä kyllä minkään muunkaan markkinoinnin, mutta rupesin miettii, että joka arkipäivä Toijalassa pysähtyy yli 60 junaa (matkalla Turkuun, Tampereelle tai Helsinkiin) ja se tarkoittaa, että VR pysäyttää "meidän" etuovelle 12 000 ihmistä joka päivä. Viikon aikana etuovella pysähtyviä on tällä matikalla yli 70 000!!!!!!! Mä ainakin pissaisin housuun ilosta (pissailen välillä muutenkin, lapset u know), jos joku kärräis tollasen määrän potentiaalisia asiakkaita päivittäin mun eteen!!!

Ei saa osoitella virheitä jos ei tarjoa ratkaisuja! Näin sanoo aina mun ihana yrittäjäaktiivi ystäväni Petra ja Petra on kyllä oikeassa. Valmista ideaa ei kyllä ole tarjota VIELÄ, mutta jotenkin innostuin pohtimaan mitä tolle asemalle pitäis tehdä ja miten itse tavallisena asukkaana voisin vaikuttaa mielikuvaan Akaasta.


Terkuin,

Tuuli-Elina eli tulina, tulkku tai tulna

PS. Toijalassa ohi ajavien matkustajien määrä vuositasolla 4,5 miljoonaa (tämä selvitetty VR:n tilastoista).

Hetkinen, ollaanko onnistuttu kasvattamaan lasten lisäksi myös yritystä? Miten tässä näin kävi !?!

Ennen juhannusta havahduttiin Katin kanssa siihen, että tarjouspyyntöjä sateli kiihtyvällä tahdilla postiluukusta. Luultiin, että moinen innostus päättyy, kun ihmiset kirmaavat kesälaitumille, mutta kesästä huolimatta tarjouspyyntöjen virta pysyi tasaisena. Kyllä meille siis ennen tätäkin kesää on tarjouspyyntöjä virrannut, mutta nyt tahti oli selvästi kovempi. Hetkisen aikaa siinä toisiamme tuijoteltiin ja mietittiin, että ollaanko me hitto tehty kerrankin jotain oikein!? :D Ja jos ollaan niin mitä!?

Ruvettiin palauttelemaan mieleemme kulunutta vuotta ja mitä oikein oli tapahtunut. Mitään virallista raportointiahan meidän yritys ei harrasta, koska sen avullahan olisi aivan liian helppoa käydä läpi tehdyt toimenpiteet. Mutta onneksi Facebookkia, kalenteria ja hataria muistikuvia yhdistellen saatiin palaset kokoon. 

Suurin tekijä siihen, että yritys näyttää lähteneen nousukiitoon on varmasti se, että kuluneen vuoden ajan ollaan pystytty ja haluttu tehdä enemmän töitä. Ei meitä työmotivaation puute aiemminkaan ole vaivannut vaan lapset :D Lapset, lapset, lapset... Silloin, kun nuo ihanat palluraiset ilmaantui kuvioihin, tehtiin tietoinen päätös, että tässä hetkessä yrityksen kantava motto oli "Lapset ensin". Eihän siitä työnteosta mitään olisi tullutkaan, jos olis pakottanut itsensä töihin kun samaan aikaan sydän huutaa, että sen paikka ei ole töissä vaan kotona. Luulen myös, että eteisessä olisi kompastunut silmäpusseihin ennemmin kuin myöhemmin, jos olisimme jatkaneet samaan malliin kuin ennen lapsia. Nyt kun yöt eivät mene enää pääsääntöisesti valvoessa ja sydän on janonnut enemmän töihin kuin kotiin, ollaan voitu systemaattisesti (vitsi, ei meillä oikeesti tehdä mitään systemaattisesti) kasvattaa myös työn määrää. Tällä hetkellä tehdään keskimäärin 4 päivän työviikkoa. 

Pelkästään työnmäärä ei kuitenkaan selitä kasvua vaan se, että ollaan ilmeisesti keskitytty oikeiden asioiden tekemiseen. Aloitin viime syksynä YAMK opinnot ja olen pääsääntöisesti keskittynyt opinnoissani markkinoinnin kehittämiseen. Luettu kirjallisuus, blogit, seminaarit ja käydyt keskustelut tämän teeman ympäriltä ovat isosti ohjanneet meidän toimintaa oikeaan suuntaan. 

Alku keväästä tehtiin myös päätös, että lopetetaan liika analysointi ja aletaan tehdä markkinointia niin kun meistä hyvältä tuntuu. Päätettiin, että jos joku juttu tuntuu meistä hauskalta ja hyvältä niin tehdään se, eikä mietitä sen enempää. Paras palaute tästä toiminnasta tuli minulle entuudestaan tuntemattomalta ohjelmatoimiston yrittäjältä, joka sanoi esiteltyäni itseni, että "Ai sä oot siitä MAIKISTA! En edes tiedä muita juontajia välittäviä tahoja ja teidän toiminta vaikuttaa siltä, että teillä on hirmusen hyvä fiilis ja oon jo päättänyt, että jos tulee kyselyjä juontajista, niin oon teihin yhteydessä." Meinas tulla tippa linssiin jo ihan siitä, että joku tunnisti meidän yrityksen ja toinen tippa siitä, että meidän fiilis on välittynyt toiminnasta.

Toinen iso juttu, mitä markkinoinnin saralla on tajuttu, niin ollaan tajuttu kertoa meidän asiakkaista. Referenssit on edelleen kova juttu ja isot asiakkaat ovat selvästi tuoneet mukana lisää isoja asiakkaita. Eli "pierujuttujen" välissä ollaan nostettu myös asiakkaita esiin. Toki ollaan haluttu kertoa ja mainostaa meidän asiakkaita muutenkin, koska ollaan löydetty ympärille ihan mahtavia tyyppejä, joilla on superhyvää toimintaa, joten miksi ei nostettais heitä meidänkin puolesta esiin.

Konseptiakin ollaan kehitetty ja työstetty vastaamaan sitä mielikuvaa, mitä toiminnastamme halutaan välittää. Pelkästään hyvä fiilis ei riitä vaan haluamme tuoda esiin, että kaikki meidän juontajat on ihan saatanan kovia ammattitaidoltaan. (Pahoittelut kirosanasta, mutta voit korvata sen halutessasi sanalla saakeli). Tätä mielikuvaa on pyritty vahvistamaan viilaamalla yrityksen presentaatio ja tarjouspohja vielä ammattimaisempaan suuntaan. Eikä tehty sitä itse vaan käytettiin tähän markkinointialan ammattilaista ja TÄMÄ hyvä muutos aiempaan "tein itse säästin"-meininkiin. 

Vieläkin enemmän pitäisi ulkoistaa, mutta ihan kaikkeen ei anna budjetti myöten. Ei kyllä olis antanut budjetti myöten yhtään mihinkään, mutta ollaan etsitty kaikki mahdolliset yritystuet ja saatu joustoa satsauksien maksuaikoihin. Kiitos kärsivällisyydestä kaikille. Kun kasvattaa hommaa tulorahoituksella niin pakko olla vähän luova.

Kun työmäärä on kasvanut ja ajan määrä kuitenkin pysynyt samana on ollut pakko ottaa sitä aikaa muualta. Lasten kanssa vietetty aika on vähentynyt, mutta suurin häviäjä on ollut ne ystävät, jotka eivät liity työhön tai cheer-kuviohin - heille ei ole ollut aikaa ollenkaan. Luojalle kiitos Facebookista ja WhatsAppista niin tuntuu, että pysyy edes vähän kärryillä. Ehkä kärryistä vapautuu tilaa, kun lapset ei halua enää viettää aikaa mun kanssa :D

Summasummaarum: Paljon muutakin ollaan tehty, mutta nää nyt nousi päällimmäisenä mieleen, joilla saattaa olla vaikutus kasvavaan liikevaihtoon :D Ehkä yhteenvetona tästä kaikesta voisi todeta, että markkinointi tuo lisää näkyvyyttä, näkyvyys lisää tarjouspyyntöjä ja tarjoukset lisää kauppaa. Ai että, mikä taikatemppu! ...ei mennyt liiketalouden koulutus hukkaan kummallakaan ;)

Kaupallista syksyä kaikille!

Rakkaudella,

Tuuli-Elina

Synnytys ei unohdu

Tähän astisella elämänkokemuksella uskon, että naisen elämän suuri tuska/haaste/onnistuminen/euforia/kokemus on synnytys. Oli se sitten millainen tahansa. En keksi mitään, mitä synnytykseen voisi verrata. Ja sen jälkeen alkaa äitiys. Ja kummastakaan ei ole mitään tietoa. Nämä vaan tulee eteen. 

Tänä päivänä 19.8. koin ensimmäisen synnytyksen 4-vuotta sitten. Se oli kamalaa. En ole aiemmin tästä julkisesti kovasti huudellutkaan; lähipiiri kyllä muistaa ne tuskaisen pitkät n. 30 tuntia. Itse muistan kivun, mies puhuu kauniisti "teurastamisesta". Sitä se varmaan muistutti. 

Kun on ensisynnyttäjä, ei tiedä mitä odottaa. Sitä tapahtumien ketjua, kivun määrää ja omia voimiaan ei pysty etukäteen mitenkään käsittämään. Toki oman kokemukseni jälkeen suosittelen kaikille ensisynnyttäjille joko doulan hankkimista tai kunnon synnytysvalmennusta. Että on sitten edes hieman kartalla, mitä on odotettavissa. 

Ihan jokaista yksityiskohtaa ei ole tässä tarpeen käydä läpi, mutta 2 riittämätöntä epiduraalia, supistuksia voimentavat aineet, pieleen mennyt kohdunkaulan puudutus, (joka puudutti koko oikean jalkani, jättäen sen pois pelistä) ja yli 30 min kestänyt ponnistusvaihe kun on jo 29h tuntia valvonut ja kärsinyt kivuista niin se on jotain käsittämätöntä. Ja kun lopuksi ulos tulee pitkään synnytyskanavassa ollut vauva, jolla on hieman vinoon painautunut kallo ja hän on veltto ja sininen - se minuutti on ollut elämäni pisin. Ennen kuin kätilön käsissä oleva vauva vihdoin parkaisi. 

Jokaisen synnytyskokemus on ainutkertainen. Ei ole kahta samanlaista synnytystä. Se on ihan sama, miten kaverin synnytys sujui - sinun synnytys tulee olemaan erilainen. Minun omat kaksi synnytystä ovat olleet tyystin erilaiset. Ensimmäisen kokemukseni jälkeen, en ollut varma olenko koskaan enää valmis kokemaan sitä uudestaan - onneksi minulle tarjottiin pelkopolilla käymistä ja se kannatti. 

Mutta sen jälkeen, kun lapsi vihdoin tulee ulos - millään muulla ei ole enää mitään väliä. Ja joka vuosi, aina tänä päivänä muistan tuon kaiken kuin eilisen. Se tuskin unohtuu koskaan? Koska mikään muu ei herätä samanlaista tunnetta kuin oman lapsen syliin ottaminen ensimmäistä kertaa. 

Synnytys on arvokkain kokemus, jonka voi saada. Se ei unohdu. Tsemppiä kaikille, joilla synnytys on edessä ja ne, jotka ovat synnyttäneet varmaan tietävät mistä puhun. 

 Nyt hän on jo 4-vuotias <3. Kiitollinen jokaisesta päivästä. 

Elämän tie [Circle of Life]

Synnyt lapsi sä kun tähän maailmaan

Ja aurinko sua häikäisee

On nähtävää paljon elettävää

Aika tuo siihen ei riitäkään

 

Ja kun askel askeleelta

Enemmän löydät löydettävää

Aina aurinko maan meitä johdattaa

Vie mukanaan yhä vaeltaa

 

Se on tie elämän ja käyt kulkemaan

Läpi yön se vie ja toivon saat

Paikan jokainen polultansa löytää

Aina uuteen käy tie elämän

 

Se on tie elämän ja käyt kulkemaan

Läpi yön se vie ja toivon saat

Paikan jokainen polultansa löytää

Aina uuteen käy tie elämän

Kun sattuu ja tapahtuu - voi tätä naurun määrää

Tää kulunut pari päivää on ollut ihan kreisiä. En muista koska oon viimeksi nauranut näin paljon. Siis ihan oikeesti - ehkä väsymyksellä on myös oma osansa tässä, mutta aattelin nyt jakaa viimeisen parin päivän kootut, jos teillä olis yhtä hauskaa :) Vaik yleensä nää toimii vaan siinä hetkessä, mut pakko silti kirjotella. 

Oon ollu koko viikon yksin lasten kanssa, kun mies on reissussa niin säätämisen määrä on ollut normaalia suurempi. Alkuviikosta lapset toki oli yökylässä, niin sain sitä arvokasta omaa aikaa mm. käymällä viinikylässä. Tosi hyvä valinta kuulkaa.. Näillä helteillä ei montaa lasia valkkaria tarvinnu juoda *hups* 

Kaikki alkoi torstaina, kun lähdettiin ton mun murun Tuuli-Elinan kanssa Helsinkiin palaveriin. Palaverissa oli rento fiilis ja jossain kohti lähti (tosi yllätys kun meistä on kyse) mopo keuliin ja toinenkin puoli oli yhtä sekavaa sakkia =D Siinä ohimennen syntyi palaverin osanottajille Intiaani-nimet, kuten Kiljuva Nälkä, Istuva Jakku ja Pala Saippua. Whaat?? Ja totta kai, nää on pakko somettaa. 

Sitten mentiin kuvaamaan FB-liveä Helsingin maailmanpyörään. Tsekattiin lokaatio, ostettiin liput ja odotettiin, että klo on 13 ja astuttiin omaan luukkuumme. Ekaa liveä kuvattiin pari minuuttia ja kun pyörä ehti ylös niin lakkas netti toimimasta. Tosi kumma, jos on kiinni wi-fissä siellä alhaalla terassilla.. No ei muuta kun wi-fi pois päältä, uutta settiä kuvaamaan. Tokihan sit oli aikaa menny jo sen verran, ettei ehditty enää koko liveä tehdä maailmanpyörästä käsin. Siinä sit noustiin kesken lähetyksen pois vaunusta ja LÖIN PÄÄNI vaunun ovenkarmiin, aiiii.. Ja Ellu totta kai päätti tehdä tästä myös some-noston - koska mikään ei ole niin hauskaa, kun jos ystävällä kopsahtaa pää,tietty.

Tänään kyselin kaverilta ääninauhoitetta tulevaa prokkista varten. Hän siinä ohi mennen kertoi, että hänen tytär on mukana eräässä tunnetussa SKETSISSÄ -vai mikä se olikaan???
Tässä kaappaus tuosta viestiketjusta. 

Viimeisempänä, muttei suinkaan vähäisempänä. Tänään juontamassa Särkänniemessä. Artistina Pete Parkkonen. En tänne tuloa naapurini Mirka ja Pete auttoivat mua vetään mulle mekon päälle, kun vetskarin kanssa oli hieman haasteita.. Tästäki FB-postaus ja sitten hetkeä myöhemmin kommentteja kirjottaessani tajusin, että nyt saattaa syntyä jotain väärinkäsityksiä. Shit. 

Ehkä nyt vaan suosiolla laitan ton puhelimen pois ja meen lepään *ahahahahaaa*

Naurettavaa viikonloppua kaikille! 

-Kati 

Kissat tuli taloon

Olen aina tykännyt jyrsijöistä. Lapsena meillä oli jos jonkinlaista lemmikkiä gerbiileistä kaneihin ja koiraan, mutta marsut valloittivat sydämeni. Kun kaksikymppisenä aloitin marsuharrastuksen uudelleen, siskoni kysyi nokkelana "eikös yleensä tuon ikäisenä hankita koira?"

Kolmen viime vuoden aikana oma viiden marsuni laumani ensin kutistui ja sitten lopulta nukkui pois. Kun lapset ilmaantuivat kuvioihin, lupasin, etten ottaisi nyt ainakaan hetkeen lisää marsuja. Niin ihania ja suloisia palleroita kuin ne ovatkin, marsuissa, tai varsinaisesti heidän häkissään on kuitenkin kova hoitaminen. 

Tässä vaiheessa on marsuja oli 4 :) Ihana lauma <3

Viime kesänä aloimme mieheni kanssa puhua lemmikin ottamisesta taloon. Minusta tuntui jotenkin oudolta, kun meillä ei ollut yhtään lemmikkiä. Minusta olisi ollut luontevaa ottaa kaksi marsua ja elvyttää marsuharrastus uudelleen. Ajattelin, että lapsetkin voisi jo pikkuhiljaa osallistua lemmikkien hoitoon ja olisi kiva, että lemmikeistä olisi iloa myös lapsille. Tähän tuli kuitenkin tiukka "ei" -kumma juttu =D 

Mieheni taas on jo pitkään halunnut koiraa. Samoin minä. Koirathan on mitä parhaimpia perheenjäseniä <3 Mutta tällä meidän elämänrytmillä, kun meidän molempien työajat on todella epäsäännölliset ja pelaamme jo nyt kalenterin kanssa tetristä, totesin, ettei rahkeet millään riitä kasvattamaan koiraa saatikka huolehtia koiran tarpeista.

Venja sitten totesi yksi kaunis kesäpäivä, että hän haluaisi kissan. Vaaleanpunaisen kissan. Että kissa, meillekö? Tämä vaihe kesti useamman kuukauden. Voisiko koira-ihmiset taipua kissaan? Olisiko kissa sopiva lemmikki tähän elämänvaiheeseen ja miettien myös tulevaa, koska kissat ovat hyvin pitkäikäisiä? Aloin ottaa selvää kissoista lemmikkeinä ja mitä enemmän tutkin, yhä varmemmin tulin tulokseen, että kissa olisi oikea valinta kiireisen yrittäjä-äidin lemmikiksi =D

Tiiti ja Toffo 13 vkoa

Päädyimme kuin päädyimmekin ottamaan kissan, ei kuitenkaan yhtä vaan kaksi kissaa. Koska minähän olen aina sitä mieltä ja mikä on toki fakta myös, että ihmisseura ei korvaa toisen lajitoverin seuraa. Koska kodittomia kissoja on todella paljon, pelkästään Pirkanmaalla tällä hetkellä noin 200, päädyimme ottamaan kissan Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistyksen eli Pesun kautta. 

Halusimme tehdä hyvää ja antaa rakastavan ja turvallisen kodin kahdelle kodittomalle kissalle. Pesun kautta sai myös kissanpentuja, mikä oli meille paras ratkaisu, koska pentujen on helpompi tottua lapsiperheen äänekkääseen elämään, kuin aikuisen kissan (toki riippuen missä aikuinen kissa on aiemmin ollut). 

Kävimme viime kesän aikana katsomassa muutamaa poikuetta, sillä Pesu haluaa aina varmistua, että perhe ja kissat sopivat yhteen. Meille valikoitui loppu viimein erään poikueen rohkein pentu, joka ei mennyt meidän sirkusta tapaamisessa piiloon ja jatkoi tyynen rauhallisesti syömistä, vaikka olimme huoneessa. Hänen kaveriksi samasta pentueesta valittiin kissa, jonka kanssa tykkäsi telmiä.

Nyt meillä on siis kohta vuoden verran asustellut kaksi kissaa; Toffo (rohkea poika) ja Tiiti (arvonsa tunteva tyttö) ja kissat ovat kotiutuneet oikein hyvin :) Toffoa voisi melkein luulla koiraksi, tulee aina ovelle vastaan, tunkee joka vieraan syliin rapsultetavaksi ja antaa myös lasten nostella ja kantaa. Hän istuu usein nukenvaunuissa kun Venja työntää vaunuja ympäri huushollia =D Tiitikin on tullut reippaamaksi pikkuhiljaa, mutta yleensä katselee meininkiä hieman korkeammalta ja hyppää syliin vasta illan tullen kun ollaan rauhaksiin sohvalla. Ihanat persoonat ja iloa kyllä tuoneet <3 lasten mielestä kissojen ruokinta on päivän kohokohta ja vuoroista saa olla tarkkana!

Kissat oli meille hyvä valinta siksi, että niitä ei tarvitse päivittäin ulkoiluttaa ja ne pärjäävät vuorokaudenkin keskenään, jos sellainen tilanne tulee. Ne ovat kuitenkin seurallisia ja osallistuvat perheen touhuihin, mutta eivät vaadi jatkuvaa seuranpitoa. Ruokinta, rapsuttelu/leikkiminen ja vessan puhtaanapito riittää. Lastenmyötä joutuu siis tekemään kompromisseja ja näin meistäkin tuli kissaihmisiä -hyvä niin <3 

Toffo

Tiiti

Näin pienistä tuli isoja <3

En ookkaan ihmisraunio!

Kolmen viikon Moodmetric-kokeilu on päättynyt ja vaikka alkuun näytti tosi pahalta, niin selviydyin kutakuinkin kunnialla :D

Ensimmäisen viikon ajan tulokset oli kaameata luettavaa: yöt mentiin stressikäyrä korkealla ja päivät menikin sitten toipuessa! Kyllähän mä jo etukäteen tiesin, että oon väsynyt, mutta kun ihan visuaalisesti näki tulokset, niin se herätti pohtimaan mitä asialle voisi tehdä.

Ensimmäisen viikon päivä ja yö

Ensin piti tietenkin tunnistaa syyt huonoihin öihin. Pitkällisen pohdinnan ja päättelyketjun tuloksena löysin niinkin kosmiset syyt ongelmiini, kun huonosti nukkuvat lapset ja KERROSSÄNKY! Tadaa!!! Ensimmäinen aika selviö, mutta jälkimmäinen pääsi yllättämään. Jotenkin mieleni perukoilla onnistuin stressaamaan, että Tuukka tippuu yläsängystä...tai että yläsänky romahtaa Juusen päälle...tai että koko laitos kaatuu. Eli silloin kun en hikoillut lapset kainalossa meidän makkarissa, pelkäsin, että ne kuolee omaan sänkyynsä. Nice :D

Ei muuta, kun sänky osiin ja lapset nukkumaan. Meidän makkariin roudasin sängyn viereen patjan, johon lapset sai hiippailla yön aikana. Samassa rytäkässä Juusenkin kuukauden kestänyt "ikävöin äitiä öisin" -vaihe lopahti ja yöt rauhottu 100 kertaa paremmaksi. Myös Moodmetric reagoi muutokseen ja käppyrät alkoi näyttää jo normaalilta kolmannella viikolla.

Melko normaali yö :D
Vain yksi sängystä nousu 12 jälkeen

Onneksi seuranta kesti sen kolme viikkoa, koska ensimmäisen viikon perusteella aattelin, että mun kroppa on aivan hajalla ja jos ne tulokset olis annettu jollekkin analyysiin, tuskin kauheen terveen papereita olisin saanut :D Kolmen viikon ajalta tuloksia tarkasteltaessa kokonaisuus näytti ihan hyvältä...tai uskoisin, että omaan verrokkiryhmään verrattuna aika normaalilta.

Tässä muita mielenkiintoisia havaintoja kolmen viikon jaksolta:

- Työ ei oo mulle ollenkaan stressaavaa. (Pitäisikö tästä olla huolissaan ;) )
- Junamatkat on mulle palautumisen hetkiä, kun taas autolla ajaminen sressaavaa.
- Stressaavimmat hetket on lasten kanssa julkisella paikalla liikkuminen :D Tämä on sekä positiivista, että negatiivista stressiä, koska musta on ihanaa mennä lasten kanssa joka paikkaan, mutta luonnollisesti vaaran paikat lisääntyy.
- Lasten pienetkin onnettomuudet ja keskinäinen tappelu nostaa stressikäyrän tappiin nanosekunnissa, mutta käppyrät laskee aika nopeesti

Seuraavaksi alan kehittämään itseäni meditoinnin muodossa :D Aina junamatkoilla yritän rauhoittaa itseni 10 minuutiksi vaan olemaan ja kuuntelemaan kehoa...saas nähdä mitä siitä tulee!


Terkuin, Tuuli-Elina

Lisää kuvateksti

Levottomat naiset!

Yksi miespuolinen tuttavani halusi kysyä naisen näkökulmaa häntä pohdituttaneeseen aiheeseen. Hänestä tuntui, että ympärillä olevista pariskunnista moni eroaa ja nimenomaan naisen aloitteesta. Eronneiden pariskuntien miehet olivat jäänet vähän kuin nallit kalliolle ihmettelmään mitä ja miksi tämä tapahtui? Tuttavani olikin diagnosoinut 30+ naisille "Levottomien naisten - syndrooman" ja kysyikin nyt minulta ja paikalla olevilta naisilta mikä meitä oikein vaivaa? Sillä hetkellä emme päässet keskustelussa kovin pitkälle, mutta asia jäi kovasti minua mietityttämään, olinhan kuitenkin ikäni puolesta kohderyhmän edustaja.

Asia jäi mielen päälle siinä määrin, että jälkeenpäin sparrailin aiheesta muutaman muun kohderyhmään kuuluvan ystäväni kanssa ja löysimme muutaman tekijän, mikä voisi aiheuttaa aiemmin mainitun syndrooman.

Kävimme keskusteluita laajasti aina lähtien naisen asemasta ja roolista kuluneen sadan vuoden säteellä sivuten nykypäivän markkinointia siitä, millainen äiti nyt tulisi olla. Avaisanana keskusteluissa oli naisen rooli äitinä ja uralla menestyminen. Meille 2010-luvulla äidiksi tulleille on itsestään selvää, että naisen ei tarvitse olla pelkästään äiti. Naisia kannustetaan astumaan hellan takaa pois ja toteuttaman omia ammatillisia unelmiaan. Me kaikki 80 -luvulla syntyneet, naiset ja miehet, ollaan näistä asioista samaa mieltä. Tavallaan...ainakin ajatuksen tasolla.

Käytännössä onkin toinen juttu. Miehet kannustavat naisia eteenpäin ajatuksen tasolla, mutta sitten, kun käytännössä pitääkin ottaa enemmän vastuuta arjen pyörittämisestä ei se naisen kasvava kotoa poistuminen ookkaan niin kiva juttu. Eli tavallaan kannustetaan, mutta ei kuitenkaan. En tiedä edes auttaako äitiysloma ja äidin hoitovapaa tätä asetelmaa, koska sillon perhe tottuu siihen, että äidillä on suurempi rooli kotona. Mietimme myös sitä, että silloin, kun me olimme lapsia oli hoitovastuu useammin äidillä ja tämä roolimalli on jäänyt tiedostamatta aivokoppaan.

Ehkä uuden perheasetelman sisäistäminen käytännön tasolla on ollut miehillä hitaampaa tai heille asiaa markkinoitu yksinkertaisesti vähemmän ja tämä asetelma tasa-arvon toteutumattomuudesta saa aikaan naisissa kotona levotonta liikehdintää? Toivottavasti meidän aikakauden lapset saavat kotoa erilaisen perhemallin, jossa vanhemmuus on oikeasti jaettu tasan - näin tämäkin ongelma poistuu, kun nyt jaksetaan näyttää mallia vaikka välillä kiristääkin pannua. Suomessa ollaan kuitenkin tosi pitkällä verrattuna moneen muuhun kulttuuriin.

Let's change the world, girls!

Rakkaudella, Tuuli - Elina

Ja tiedän, että on olemassa myös pariskuntia, joilla ei tällaista ongelmaa ole. Te onnekkaat paskiaset ;) <3

Ja sitten tapahtui ELÄMÄ ja mikään ei pysynyt suunnitelmassa!

Suurin työelämän - tai oikeastaan koko elämänoppi, mitä olen ymmärtänyt lasten saannin jälkeen on se, että elämää ei voi suunnitella täyteen. On pakko jättää 20% liikkumavara, jos haluaa saada kaikki tehtyä. Vaikka kuinka olisit hyvä aikatauluttamaan niin elämää ei kiinnosta. Se tulee jossain vaiheessa yllättäen väliin, ja jos kalenterissa ei ole yhtään liukumavaraa ollaan kusessa.

Elämä voi tulla influenssana, oksennustautina, tulipalona, potkuina, lisätyönä, vauvan refluksina tai missä muussa tahansa muodossa. Toki elämään voi tulla myös positiivinen muutos vaikka yllätysraskauden tai uuden työpaikan myötä, mutta varmaa on, että kenenkään elämä ei pysy stabiilina kauhean pitkään.

Oma elämäni on ollut viimeisen puoli vuotta yhtä vuoristorataa ilman turvavöitä ja ihan tosissaan hämmästyin, kun viime YAMK lähijaksolle ajellessani tajusin, että olen palauttanut kaikki vaaditut kotitehtävät. Kirjoitettuna oli 3 kirjaesseetä, yrityksen strategia ja pari pienempää tehtävää. Vaaditun 3 kirjan lisäksi olin kuunnellut 4 ylimääräistä kirjaa aihepiirin ympäriltä opparia varten. Nämä siis sen normaali arjen ohessa, joka lähiaikoina on ollut vähän työläämpi kuin aiemmin.

Mietiskelin miten vitussa sain kaikki tehtyä ilman burnouttia (been there, done that!) tai muuta järjen menetystä? Aika nopeesti löysin syy-seuraus yhteyden alunperin väljästä kalenterista. 3-4 päivän työviikko antaa tosi paljon pelivaraa ja kun itselläkin on tähän väliin vain yksi harrastuspäivä ja lapsilla ei ollenkaan niin kalenterissa kaikki on liikkuvaa. 3-4 päivän työviikko oli välillä täydet 7/7 jos otetaan mukaan myös ne koulutehtäväpäivät, mutta onneksi niitä sai sitten kuitenkin tasattua aina pidemmillä vapailla. Hätiin otettiin myös ulkopuolinen lapsenvahti ja itselle oli mukava oivallus, että on ihan okei myös ostaa apuja, kun sitä tarvitaan.

(Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että kyllä mukaan mahtui myös niitä epätoivonhetkiä, että en millään saa kaikkea hoidettua. Onneksi on Kati kenelle avautua ja vahva usko siihen, että kaikki tapahtuu tarkoituksella)!

Juuri tällä hetkellä tuntuu seesteiseltä. Olkoon se seuraavan puolen vuoden trendi! <3 Jos sinua siellä ahdistaa niin suosittelen kalenterinraivaustalkoita. Mitä voisit jättää pois, että saisit liikkumavaraa niiden asioiden tekemiseen mitä todella haluat tehdä?

Lämpöä ja aurinkoa,

Tuuli-Elina

Unohda oppaiden teko, asiakkaat haluavat tutustua sinuun!

Oon nyt reilu puoli vuotta lueskellut ostokäyttäytymisen muutoksesta, myynninkehityksestä ja markkinoinnista. Toki näitä on tullut seurattua jo pidemmänkin aikaa, mutta YAMK opinnäytetyön myötä olen keskittynyt aiheeseen enemmän.

Markkinointi oli meillä MAIKISSA pitkään retuperällä ja kärkenä (myös sivusiipinä) oli aggressiivinen odottelu. Koko ajan meillä oli mitä villeimpiä ideoita, jotka kuitenkin jäi sitten toteuttamatta. Jäi toteuttamatta yleensä siksi, että ne olivat työläitä toteuttaa, kun on krooninen väsymys ja kaksi lasta.

Kirjoissa (siis sellaisissa oikeissa, mitä pidetään käsissä ja niissä on kannet) kerrotaan, että myynti on kehittynyt siihen, että enää ei haluta ostaa yritykseltä vaan ihmiseltä. Kehotetaan tekemään asiakkaalle hyödyllisiä oppaita, jotta asiakkaasta saadaan kerättyä tiedot ja heivattua myyntisuppiloon. Auttaminen on myös päivän sana sekä LinkedIn keskusteluihin osallistuminen. Auttamisen ja keskusteluiden pointtina on oman asiantuntijuuden korostaminen ja esiintuominen, koska ihminen, joka ilmentää ajatusjohtajuutta ja luotettavuutta, saa kirjojen mukaan kaupan. Eihän tässä mitään, koska kukas kissan häntää nostaisi jos ei kissa itse...

...ja sitten se MUTTA. Minä en itse jaksa ladata enää yhtään opasta, jos sinne pitää jättää sähköposti. En myöskään jaksa seurata asiantuntijoiden hardcore-ammattisisältöä, koska se on kuivaa. LinkedIn on täynnä ihmisten omia blogimainoksia, joten ihan oikean vilpittömän keskustelun löytäminen päivittäin alkaa olemaan työntakana. Onneksi niitä hyviäkin keskusteluita löytyy, mutta vähän saa nähdä vaivaa. En olis ikinä uskonut, että sanon näin, mutta itse luotan enemmän ihmisten Facebook-profiiliin kuin LinkedIn versioon ihmisistä.

Kirjoissa puhutaan koko ajan myös tarinallisuudesta ja siitä, että ihmiset haluavat seurata ihmistä. Se mitä siellä ei kuitenkaan mainita on se, että ihmiset haluavat seurata sitä ihan oikea ihmistä sen asiantuntijabrändin takana. Mitä hän syö aamupalaksi, mikä häntä itkettää ja mistä hän haaveilee. Ihmiset rakastavat VIIHDETTÄ. Miksi siis sitä ei tuoda yritysten markkinointiin?


Olin riemuissani, kun törmäsin ASUA remonttien tube-videoihin ensimmäisen kerran. Remppaäijät leipoo pullaa tai on paljussa. Tämä oli yksinkertaisen älytöntä ja viihdyttävää, joten pakkohan sitä oli jossain määrin jäätävä seuraamaan. Videot kiinnittivät huomioni myös siitä syystä, että se oli nyt sellaista markkinointia, mitä me MAIKISSA oltiin pitkään haluttu toteuttaa.

Sen lisäksi, että koimme markkinointi-ideamme aiemmin työläiksi, vastaan nousi myös häpeäkynnys. Vaikka itse olin jakanut jo pidemmän aikaan elämäni someen, en uskaltanut tehdä sitä yrityksen nimissä. Pelkäsin, että olisimmeko sen jälkeen enää uskottavia? Hukkuisiko asiantuntijuus hihityksen alle? Entäs, jos ilmaisisimme voimakkaita mielipiteitä, lähtisikö vanhat asiakkaat kävelemään?

En enää muista, mikä sen yksi ilta aiheutti mun päässä, mutta yhtäkkiä päätin, että nyt ruvetaan tekeen tätä hommaa niin kun oikeesti ite halutaan! Päätöksestä muutaman päivän päästä oltiinkin keikkumassa Näsinneulassa skumpat kädessä ja tehtiin eka fb-live video. Arvaa hihitettiinkö? Ihan vitusti! Mutta en muista koska olis ollu niin hauska työpäivä viimeksi.

Normaalisti meidän ei-maksetun Facebook-päivityksen kattavuus on noin 100-200 henkeä. Statuspäivitys siitä, että "huomenna tulee meidän eka fb-live" saavutti yksin 800 ihmistä ja itse videon kattavuus on ollut tähän mennessä 1,2 tuhatta!!!! Videoiden tarkoituksena ei ole pelkästään juoda skumppaa vaan toki halutaan jakaa tietoutta esiintymisestä, mutta ennen kaikkea halutaan antaa ihmisten tutustua meihin ihmisinä.

Onneksi lähdettiin liikkeelle nyt, koska uskon, että erilaiset häpeäkynnykset pidättelevät suurinta massaa vielä hetken aikaa. Etumatka ei tuu kuitenkaan oleen pitkä, oon tästä varma. Lopeta siis sinäkin oppaiden teko ja jaa sen sijaan jotain itsestäsi!

XoXo

Tuuli-Elina

Mitä nainen saa sanoa?

Osallistuin eilen MIBin järjestämään Röyhkeyskouluun. Ajatus röyhkeyskoulusta kuulosti erikoiselta, mutta halusin mennä kuulemaan enemmän Jenni Janakan ajatuksia, koska jonkin verran olen hänen tekemisiään ihannoineena seurannut :)

Mitä nainen voi sanoa? Tai miksei jotain voi sanoa? Ja kuka sen määrittää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi sanoa? Jennillä oli hyviä ohjeita siihen, että ensin pitää tietää mistä itse pitää ja ei pidä. Ja missä on hyvä ja missä erityisen hyvä -  oma osaaminen pitää tuoda esiin.

 Alueuutisissa 19.2. klo 18.22 kertomassa MIBin toiminnasta
ja röyhkeyskoulusta. Alkaa 4 min kohdalta :)

Ja mitä sanotaan, kun sulle letkautetaan: "susta sais kivan koristeen". Tähän ei Jennilläkään ollut heti näpsäkkää heittoa, mutta yleisöstä tuli pari kovaa vaihtoehtoa. Ensi kerralla aion kokeilla esim. "Mitä tarkoitat?" tai jos sanotaan, että "susta tulis hyvä sihteeri" voisi kommentoida "mä olisin mieluummin toimari". 

Me kaikki 140 osallistujaa muistamme varmasti "srutsin kädet" aina tämän jälkeen. Se, miten omalla osaamisellasi voit hilata myös toista ylöspäin - ja pysyt siellä itsekin. Jos minä osaan jotain, se ei ole keneltäkään muulta pois. 

Emmi puolestaa jakoi ajatuksen "Rohkeusvartista", jonka hän oli oppinut jostain (alkuperäistä lähdettä en muista, sorry!). Kerran viikossa suorita rohkeusvartti -  tee ne asiat, joita et muuten uskaltaisi tehdä. Soita se puhelu. Osallistu pitchaukseen. Anna haastattelu. Tee FB-live. 15 minuuttia kerran viikossa. Sitten kun se alkaa tuntua "hyvältä", kasvatetaan se rohkeustuntiin. WAU! Mä luulen, että tämä me Ellun kans otetaan ehdottomasti käyttöön!! Vartti, kerran viikossa, ja perkele soitetaan ne puhelut, jotka on tähän asti jääneet soittamatta. 

Myös Aamulehti teki tapahtumasta jutun, gallup-videolla
mukana tietenkin :) 

Tässä ollaan Ellun kanssa samaan aikaan tuskailtu MAIKIN sloganin kanssa. Punaisena lankana toiminut "Keskitymme juontamiseen" on hyvä sisäinen ohje meille, mutta se ei toimi asiakkaalle päin - tämähän me siis tajuttiin muutama viikko sitten. Aluksihan tämä oli ihan HUIPPU ja epäreilu kilpailuetu, kun me KESKITYMME vain juontamiseen eikä kukaan muu tee niin.. Mutta hittoako sitä asiakasta kiinnostaa, jos me keskitymme VAIN juontamiseen, varmaan olis kivempi jos hoidettais vähän muutakin.. Ja niinhän me oikeasti tehdäänkin - hoidetaan se oma tontti ja PALJON päälle; mikitetään, suunnitellaan, somistetaan ja ollaan tilaajalle se luottopelaaja tapahtumassa. 

Ja nyt me ollaan ihastuttu uuteen ajatukseen:
Julkisuus ei ole ammattitaidon tae. Helvetin hyvä juontaja on. 
"MAIKKI - helvetin hyvät juontajat"

Vaan mikä meitä jarruttaa?? No se, että VOIKO noin sanoa? Siis ääneen? Siis julkisesti -  kaksi naista? Ollaanko liian raffeja, kiertääkö asiakkaat meidät kaukaa vai toimiiko se? Kiroilu, bisneksessä, naisilta? Onko tämä KOHTUUTONTA? 

Vai liikutaanko turvallisemmalla maaperällä
"MAIKKI - juontamisen luottopelaaja"

Mitä mieltä sinä olet? Google-markkinoinissa testataan nyt molempia, katsotaan mitä sieltä tulee.. Mut olis hyvä päättää ja saada pari mielipidettä, ennen kuin tilaillaan uusia käyntikortteja, vaatteita ym. matskua firmalle =D

Terkuin
Kati