Tilinpäätös 2017

Vuosi 2017 lähentelee loppuaan ja pidetään Ellun kanssa paraikaa MAIKKI-työpäivää. Pohdittiin mennyttä vuotta ja päätettiin kirjoittaa oppeja, onnistumisia kuluneelta vuodelta -eikä niiltä mokilta taaskaan vältytty.. 

Keväällä painettiin hieman kaasua, kun meidän lapsukaiset "on jo vähän isompia". Ei edelleenkään tehty täyttä työviikkoa - koska sit ei jäis aikaa muulle elämälle. Keväällä saatiin siis innovaatioseteli ja lähdettiin etsimään MAIKIN punaista lankaa liiketoimintavalmentaja Jaana Villasen avulla. Lukuisat tapaamiset ja mission, vision ja arvojen pyörittely sai minut näkemään punaista -onneksi Ellu jaksaa analysoida ja pohtia enemmän. Seuraavat opit ovatkin niistä sessiosta:


Oppi 1: tajusimme, kuinka täydellinen yrittäjä- sekä juontopari olemme. Meidän vahvuudet ja persoonallisuudet täydentävät monilta osin toisiaan :) 

Oppi 2: MAIKKI -keskitymme juontamiseen, olikin kevään pohdinnan tulos. Saimme kaikki ylimääräiset rönsyt yritystoiminnasta ulos ja alettiin keskittymään olennaiseen eli juontamiseen ja keikkoja lisäksi lanseerasimme ensimmäiset juontajakoulutukset. 

Onnistuminen 1: kevään Juontajaksi -koulutus sai hyvän vastaanoton ja vedettiin viikonlopun koulutus huikealle porukalle, joista kuoriutui lupaavia juontajapersoonia!

Onnistuminen 2: MAIKKI teki yhteistyösopimuksen yhteisöllisiä toimitilapalveluita tuottavan Crazy Townin kanssa, missä MAIKIN kotipesäkin nyt sijaitsee. Kati toimii yhteisömanagerina Tampereella ja Ellu Hämeenlinnassa. Crazy Town on tuonut hyvää uutta virtaa ja verkostoja sekä tietysti haippia liikevaihtoon. 

Vuoden mokat ovat poikkeuksellisesti vain syksyltä sillä, koska kumpikaan ei juuri muista keväästä...saatettiin olla hippasen väsyneitä(lapset).. 

Moka 1: Näin joulun alla mokia sattui parikin =D Ensinnä päätettiin taas lennosta joulukuun alusta, kun nähtiin tuttujen opiskeloiden myyntiskaba, että jeesataan nyt ja ostetaan 20 suklaakorttia. Saadaan sitten asiakkaille hyvänmielen jouluntoivotukset ajoissa matkaan :) 19.12. laitoin Ellulle viestin "Vittu ne suklaakortit".. että siitä siitä hätsynpikaa kirjoittamaan, leikkaa/liimaa/askartele MAIKIN logo kylkeen ja kortit postiin.. Jepsistä, toivottavasti menivät perille -mitään takeita tästä ei ole..

Moka 2: Saimme myös sähköpostiin viestin, että mikä mahtaa olla MAIKIN tilinumero, jotta  saataisiin ylimääräiset maksut palautettua. Mitkä ylimääräiset maksut??? Noooh, kävi ilmi, että sen lisäksi, että olin manuaalisesti näppäillyt kerran kuussa Q-parkille pysäköintilupamaksun, niin verkkopankissa oli joku asetus joka myös kerran kuussa maksoi 186€ Q-parkille koko syksyn.. *HUPS*.

Onneksi otamme virheistämme silloin tällöin jopa opiksi ja siksi oppi numero 3 on, että otamme käyttöön ensi vuoden alussa kunnon taloushallinnon ohjelman ja sen myötä omista CT verkostoissa oleva näppärä ja alati lähellä istuva kirjanpitäjä!

Vuoden oppi / moka / onnistuminen: 

Bisnesmaailmassa on ollut nousevana trendinä, ettei suoraa myyntiä tehdä vaan tuotetaan sisältöä -  kylmiä soittoja ei tehdä ja kusipäiden kanssa ei tehdä töitä, vaan otetaan asiakkaita vain itselle sopivat tyypit.. tajuttiin, että ollaan oltu koko bisnesmaailman edelläkävijä sillä aggressiivinen odottelu markkinoinnin ja myynnin saralla on ollut MAIKIN markkinoinnin keihäänkärkenä jo vuodesta 2013. Ei siis kylmäsoittoja edelleenkään agendalle - kusipäistä me ollaan valmiita joustamaan, että olisi edes jotain asiakkaita.. hmm, toki Ellu huomautti että ollaanko me niitä kusipäitä, kun ollaan karsiuduttu ulos *hahahaahahaa*

Railakasta vuoden vaihdetta kaikille blogin lukijoillemme :) Ensi keväänä puhaltaa TAAS uudet tuulet, kertoillaan niistäkin kun muistetaan. Terkuin Kati & Ellu

Kulutus kuriin ja eurot säästöön (NOT????)

Tämä black friday huuma laittoi ajattelemaan.. Mä olen aina ollut kova tuhlaamaan. Olen aina rakastanut luksusmerkkejä. Jo opiskeluaikoina, kun tein kovasti töitä opintojen ohessa, vuokran ja muiden pakollisten maksujen jälkeen palkka meni melkein aina kahteen asiaan; matkusteluun tai vaatteisiin/laukkuihin/kenkiin. 

Olen saanut lapsena viikko- ja kuukausirahaa ja minua on koitettu opettaa säästämään. Että olisi aina joku "puskuri".. pahan päivän varalle. Nuorempana, jos se "paha päivä" koitti, tässä oli sellainen pieni helpotus, että kysyin ja sain aina vanhemmiltani apua. Ja tokihan mitään oikeasti pahaa päivää ei ole vielä eteeni tullut, olen ollut hyvin toimeentuleva ja etuoikeutettu siinä mielessä. 

Vuonna 2012 koitti se paha hetki. Sain pankistani luottokortin. Tokihan luottokortti on kätevä matkoja ostaessa tai isompia hankintoja tehdessä.. Mutta luottokortti ei todellakaan sovi ihmiselle, joka ei tunne ostamisen rajoja ja jolle tulee hyvä fiilis rahan tuhlaamisesta. 

Se siis ihan oikeasti tuottaa hyvän fiiliksen -kun ostaa. Vaikka joku muu ostaisi kun minä. Mulle tulee hyvä fiilis siitä, jos kaveri tai asiakas ostaa??? WHAAAT?  No, olen joka tapauksessa ostanu -ja paljon. Siinä mielessä olen ollut hyvä tapahtumajuontaja, että yleensä asiakas on saanut laskutettavasta hinnasta ainakin puolet takaisin mun ostosten muodossa :) Oli mikä tapahtuma hyvänsä, synnytän hienosti juonnoillani ostotarpeen, ainakin itselleni. Mukaani on lähtenyt uusia vaatteita ja laukkuja -ne on helppo ymmärtää. Mutta myös esim. kokoelma viinilaseja (24 kpl), jotka ovat nyt kolmatta vuotta meidän varastossa, koska eivät mahdu esille. 

Sitten tuli lapset, äitiyslomat ja hoitovapaat.. ja kuvaan astui HOITORAHA. Se on hieman vähemmän, kuin kk-tuloni juontajana. Oli luottokortti. Luottorajaa sai kivasti nostettua verkkopankissa, ihan itse. Kun kulutustottumukset eivät kuitenkaan muuttuneet yhtä nopeasti vaikka tulonlähteet hetkeksi hiipuivat. Tein edelleen yhtä impulsiivia ostoksia; kohde vain muuttui. Nyt saatoin ostaa lapsille vaatteita -jopa rattaat, koska ne oli kivan väriset. 

Kun töihin palattuani laskujen maksu oli edelleen tukalaa ja Ellukin kysyi, että "miten voi aina olla rahat loppu vaikka keikkaa on ollut ihan pirusti??" niin oli pakko laittaa stoppi asialle. Tulot tuntui riittämättömille vaikka kk-laskutus on jälleen hyvissä kantimissa. Seuraava askel olisi ollut rahan lainaaminen, lisää luottoa tai pikavipit. Ja se ei olisi ollut hyvä tie ja terve maalaisjärki ehti ajoissa mukaan. 

Onneksi puhun rahan käytöstä avoimesti mm. siskoni ja Ellun kanssa, niin ei voi lähteä keksimään tekosyitä. Siksipä elokuussa tein ratkaisun ja tilasin pankistani tililleni kortin, jossa EI OLE luotto-ominaisuutta. Kortin saatuani luottokortti on ollut kotona laatikossa, eikä se kulje enää päivittäin mukanani. 

Ensin koin suurta ahdistusta. Oli ihan oikeasti henkisesti todella raskasta juontaa viidenpäivän ale-kampanja ostamatta itse yhtään mitään. Mietin joka päivä, mitä kaikkea olisi mukaani lähtenyt, jos luottokortti olisi ollut mukana - onneksi ei ollut. Yhtäkään asiaa en ole jäänyt kaipaamaan ja arjesta olen selvinnyt vallan hyvin ilman näitä ostoksia. 

Nyt tästä on noin kolme kuukautta, kun lopetin luotolla ostamisen. Kaikki syksyn keikkapalkkiot ovat menneet vanhan luoton pois maksamiseen. Kohta ollaan nollilla -ei ihan vielä, mutta kohta. Ja olen oppinut olemaan ostamatta. 

Ja nyt se ei enää ahdista. Nytkin juontaessani Black Friday -tapahtumaa, en ole tehnyt harkitsemattomia heräteostoksia. Kun minulla on vain pankkikortti ja tilin saldoa ei sovi ylittää, niin ei tule ostetuksi mitään ylimääräistä. Vielä se välillä kirpaisee, mutta olen oppinut käsittelemään tunnetta. Osaan jopa pysähtyä harkitsemaan, että tarvitsenko tuota todella vai tekeekö mieli taas ostaa. 

Jahka luottokortti on tyhjä ja olen päässyt sinuiksi uuden elämäntyylini kanssa -seuraava etappi olkoon se säästäminen/sijoittaminen --> siihen on vielä matkaa, mutta ainakin nyt olen oppinut hillitsemään kulutustani. Tsemppiä muillekin shoppailuholisteille, helppo se tie ei ole, mutta ostamisen koukusta on mahdollista irroittautua! 

Biohakkerointia: Pätkäpaastolla eroon väsymysestä ja kiloista.

Juttelin keväällä Get Together tapahtumassa muutamaan biohakkerin kanssa laadukkaan unen merkityksestä ja niin kuin aina tämä aihe kirvoitti katkeria kyyneliä silmiini. Kerroin heille, että kahden taaperon äitinä unen määrää ja laatua ei paraskaan hakkeri voi pelastaa. Ymmärtävän nyökyttelyn sijaan he kysyivätkin olinko kenties uhriutunut omaan olooni ja muutoksen pelosta suhtauduin torjuvasti neuvoihin. Voin kertoa, että meinasin pyytää herroja työntämään hyvät neuvonsa sinne minne biohakkerillakaan valo ei paista, mutta muutaman hengityksen jälkeen rupesin kuitenkin miettimään, olivatko he oikeassa? Ja jos kerta oli olemassa edes teoreettinen mahdollisuus parantaa jaksamista eikö sitä kannattaisi edes testata?

Niinpä tartuin härkää sarvista ja pyysin ainoan tuntemani biohakkeroinnin harrastajan Sakari Pulkkisen puhumaan aiheesta meille Crazy Towniin. Pyysin, että hän kertoisi vinkkejä miten biohakkerointia voisi testata helposti ja parantaa samalla omaa suorituskykyä. Setissä kuultiinkin paljon helppoja ja hyviä vinkkejä, mutta se mihin tartuin ekana oli pätkäpaasto! Pätkäpaastoa toteutetaan siten, että päivän aikana pidetään 8 tunnin aikaikkuna jona syödään ja sit 16 tuntia mennään pelkällä vedellä. Käytännössähän se tarkoittaa joko aamupalan tai iltapalan pois jättämistä, jos on tottunut "normaalilla"rytmillä syömään.

Huomasin muutokset parissa päivässä! Yhtäkkiä mun vuosikausia piinannut turvotus oli poissa. Ihan sama mitä söi niin siltikkään ei tullut turvotusta?! Ei edes iltapäivällä vaikka oli aamulla aloittanut syömisen. Edes Napolin 4 juuston pitsa ei aiheuttanut seuraavalle päivälle turvotusta ja se jos mikä on suoranainen ihme!!! 

Enää ei pullota kun nahka..ja sitähän piisaa ;D

Oon nyt rennosti paastoillut noin 3 kuukautta ja myös 4 kiloa on kadonnut samalla. "Rennolla" paastoilulla tarkoitan sitä, että oon pitänyt paastosta kiinni 5-6 päivänä viikossa enkä oo sekuntikellolla kytännyt aikaa. Joskus syöminen on venynyt 9 tuntiin, mutta joskus 6 tunnin aikaikkuna on riittänyt. 

Kehon hyvä olo on ollut sen verran päällimäisenä mielessä, että ihan unohdin miksi alunperin aloitinkaan koko paaston. Viime viikolla kuitenkin ihmettelin Katille ääneen, että mun "kuoleman väsymys" on hävinnyt jonnekkin ja että oon ollu paljon virkeempi lähiaikoina... en edes heti osannut yhdistää sitä tähän pätkäpaastoon, mutta nyt kun kelaan nauhaa taaksepäin niin kyllä se on tän aloittamisen jälkeen johonkin kaikonnut.

Virtaa tarvitaan koska seuraavaksi suuntana on HOPLOP!

En oo koskaan ollut näin iloinen joutuessani tunnustumaan olleeni väärässä. Ehkä biohakkeroinnin vinkeillä on oikeasti mahdollisuus parantaa omaa oloa. Se vaan harmittaa, että en muista niitä herroja kenen kanssa keväällä juttelin sillä tosi mielellään tarjoaisin heille oluet (tai viherpirtelöt ;)) kiitoksena pienestä ravisuttelusta. 

Rakkautta ja vähemmän turvotusta toivooppi,

Tuuli-Elina

PS. Tän ei ollu tarkoitus olla mainospostaus, mutta pakko nyt kuitenkin sen verran mainostaa, että Sakari aloittaa "Atomitasolle" nettikurssin Biohakkeroinnin maailmaan, joten jos aihe kiinnostaa niin Sakelle voi laittaa viestiä: shj.pulkkinen@gmail.com

Toijala; city-ihmisen paratiisi

Muutettiin Toijalaan (anteeks, siis Akaa keskukseen) muutama kuukausi sitten ja siitä lähtien oon saanu vastailla kysymykseen, että miksi hel****ssä Toijala? Tässä 10 syyn listaus, MIKSI Toijala on perheellisen city-ihmisen paratiisi:

 1. Toijala on käytännössä Tampereen lähiö, koska matkaa Tampereen keskustaan on junalla vain 20 min. Käytännössä mä oon siis nopeemmin keskustassa, kun Tampereen Annalassa asuva kaverini. Työmatkana 20 minuuttia on oikeesti helkatin täydellinen. Siinä ajassa ei kannata aloittaa töitä vaan voi hyvällä omalla tunnolla keskittyä ilman lapsia vaikka kirjan lukemiseen...tai faceen ja instaan :D Keskusta mulle on siis Tampere tai Hämeenlinna. Toijalan keskustaa en ole vielä löytänyt...

2. Toijalasta me saatiin meidän budjettiin ja tarpeisiin sopiva uuden karhea ok-talo, kun Tampereelta oltaisiin saatu samaan hintaan vanha rivari. "Omakotitalo unelman" huhutaan kuolleen, mutta kyllä se ainakin mulla on jyllännyt ihan voimissaan. :D 

3. Meidän kodin sijainti ja oma piha mahdollistaa, että voin avata takaoven ja vapauttaa lapset ulos ilman vahtia. (...no ei ne oikeesti viihdy siellä yksin kun vartin ja sit ollaan huutamassa äitiä ulos...tai sit mut huijataan ulos järjestämällä nujakka hiekkalaatikolle). Mutta USKON, että vuoden päästä riittää jo, että tarkkailen tilannetta ikkunasta.

4. Toijalassa voin tarjota lapsille rauhallisen kasvuympäristön ilman, että mun tarvii rajata pois erilaisia koulutusmahdollisuuksia. Moni nuori sukkuloi sujuvasti Tampereelle yläkoulun jälkeen ammattikouluun tai lukioon.

5. Toijala tarjoaa rauhallisen asuinympäristön myös MULLE ITSELLENI ja voin keskittyä enemmän olemiseen enkä tekemiseen. Mun mielihän käy aina ihan ylikierroksilla Tampereella käydessäni, koska kohtaan niin paljon uusia ihmisiä ja ideoita niin on oikeesti kiva päästä rauhoittumaan kotiin! Luonnon helmassa on helpompi rauhoittua..paitsi et vähän tarvii vilkuilla olan yli mahdollisia karhuja.

6. Hämeenlinnassa asuessani minusta tuntui, että halutessani minulla on mahdollisuus päästä vaikuttamaan kaupungin asioihin ja vaikka en ole vielä tutustunut Akaan kunnallispolitiikkaan uskon, että siihen on suhteellisen helppo päästä mukaan. Ei sillä, että olisi aikaa vaikuttamistyöhön, mutta hei optio on kuitenkin olemassa.

7. Heti, kun lasten tarhamatka päästään jalkaisin tai pyörällä niin voidaan luopua toisesta autosta!!!! Tämä toteutunee ensi syksynä, kun saadaan tarhapaikka lähempää. 

8. Parin kilsan matka rautatieasemalle toimii itselle hyvänä hyötyliikuntana sillä aikaa liikkumiseen on huomattavasti vähemmän kuin ennen lapsia. 2 kilsaa voi tarpoa menemään kelissä kun kelissä, jos matkaa olis 5 kilsaa jäis jo useammin kävelemättä.

9. Vielä, kun auto näyttelee suurta osaa meidän arkea, yksi tärkeä valintakriteeri Toijalalle oli myös nopea siirtymä moottoritielle. Kaasu pohjaan ja alle 25 minuutin päässä siintää Tampereen keskusta.

10. Ja vielä kertaalleen RADANVARSI sijainti. Suhaan työni puolesta paljon ympäri Etelä-Suomea, joten Toijala on vaan yksinkertaisesti loistava tukikohta joka suuntaan!

Älkää nyt ihan kaikki kuitenkaan muuttako tänne ettei tuu liian tunkua ;) 

Rakkautta,

Tuuli-Elina

Kiitos ystävilleni, olette upeita!

Haluan omistaa tämän tekstin upeille äiti-ystävilleni. Meillä on jokaisella omanlainen käsitys lastemme kasvattamisesta, mutta tuomitsemisen sijaan jaamme ymmärrystä ja kannustusta toisillemme ja kunnioitamme toisen valintoja. Tämä tuntuu olevan nykypäivänä harvinaista. 

Lasten kanssa tallilla. Venjan ratsastuksen jälkeen eväitä :) 

Meillä pääosaa näyttelee mahdollisimman pitkään kotona lasten kanssa oleminen, hyvin epäsäännöllinen arki ja paljon ystäviä ja reissuja. Päikkärit nukutaan hyvin niin vaunuissa, autossa kuin sängyssä, missä nyt satutaan olemaan. Yöksi ehditään kuitenkin pääsääntöisesti kotiin. Meillä syödään paljon herkkuja ja kömmitään yöllä viereen tuhisemaan. Meillä asuu rakkaus. Niin myös heillä:

On ystävä, jolle rutiinit ovat tärkeitä. Päivät ja kuukaudet ovat pitkälle etukäteen suunniteltuja ja poikkeukset ovat hankalia järjestää. Lapset rakastavat rutiineja ja heillä arki on turvallista, kun sitä osaa ennakoida. Meillä kysytään aamulla usein: "Mihin tänään mennään?" - ja silti kumpikaan ei ole oikein tai väärin, arki ja tavat ovat erilaisia.

On ystävä, joka osaa arvostaa aikaa oman perheen kanssa. Arvostan suuresti, kun kyläily kutsuun tulee rehellinen vastaus, "tänään ei sovi, haluamme viettää aikaa oman perheen kesken". Vaikka tämä on mielestäni upeaa ja aivan liian harva näin tekee, meillä on aina ovet auki ystäville. Joskus pohdimmekin, että osaammeko viettää keskenään aikaa =D onneksi tänä kesänä ainakin yksi reissu tuli tehtyä vain oman perheen kesken.

On ystävä, joka pitää lapsistaan niin kovasti huolta, että on varma, ettei kukaan muu pysty heistä huolehtimaan muutamaa tuntia pidempään. Ja on samalla itse aivan uupunut.  Rakkaus näkyy joskus jopa ylihuolehtimisena ja joistain asioista on hyvä osata luopua. Tätä on täytynyt myös itse harjoitella.. Että sillä ei ole merkitystä, jos housut ja paita ei sovi yhteen.. Tai jos isän kanssa syödään lounaaksi makkaraa ja kasvikset jäävät sillä kertaa antamatta. Ehkä ne lapset selviää <3

On ystävä, joka tekee kaikki ruuat lapsilleen aina alusta alkaen itse. Myöskään sokeria ei tässä taloudessa tunneta. Taaperoikäinenkin lapsi ei ole vielä saanut mitään herkkuja. Ihailtavaa sitkeyttä, sillä eihän lapset todellakaan sokeria tarvi, mutta jotenkin sitä lipsuu -ja pienempi pääsee aina aikaisemmin jutun juonesta kiinni. Tarkoitus oli hyvä itselläkin, mutta 2,5-vuotiaana meni ensimmäiset karkit -jätskit jo toki 1-vuotiaana *hups*. Respect.

Poppareita!

On ystävä, joka laittoi lapsen tarhaan 9 kk iässä. On ystävä, joka oli kotona ja imetti vielä 3-vuotiasta lastaan. On ystävä, joka tekisi mitä vain lastensa vuoksi ja ystävä, joka haluaa pitää kiinni urastaan. On ystävä, joka ei koskaan julkaise lastensa kuvia somessa ja ystävä, joka valvoo yöt vauvansa kanssa ja leikkii päivät taaperon kanssa hymy huulilla, jaksamisen äärirajoilla. On ystävä, joka juo iltaisin lasillisen viiniä ja ystävä, joka vaunulenkkeilee joka päivä.

Ja jokaikinen heistä aivan yhtä tärkeä ja arvokas. Ja rakastava äiti. Jokaisella ainoana tavoitteena olla paras mahdollinen äiti omille lapsille ja olla onnellinen, nyt.

Jokaisesta ystävästäni kiitollinen
- Kati 

Ystäviä ja heidän lapsiaan Venjan 3-v synttäreillä <3

Miksi toivoin tyttöä?

"Kyllä siellä näyttää jokin uloke jalkojen välissä olevan" Vittu, vitun, vitun vittu.... ajattelin. Tyttöhän siellä piti olla. Tai niin mä jotenkin olin itselleni uskotellut raskauden puoleen väliin saakka. Samalla kun harmituksen aalto iski tajuntaan, iski myös tosi kova syyllisyys. Eihän näin saa tuntea. Sukupuolella ei ole väliä. Kotiin päästyäni itkin.

Tunteet velloivat päivän ja seuraavana päivänä aloin olla jo pikku hiljaa innostunut, että saisin toisen pojan. "Lahtisen veljekset" heistä tulisi sellainen parivaljakko, että ei paremmasta väliä. Synnytykseen mennessä sukupuolen tuoma pettymys oli kokonaan kaikonnut, mutta mielen perukoille jäi silti vielä ajatus, että ehkä joskus vielä saisin tytön?

Nyt lähes kaksi vuotta Juusen syntymän jälkeen palasin pohtimaan tätä aihetta ja miksi oikeastaan toivoinkaan tyttöä? Tuukka muistuttaa monessa asiassa enemmän isäänsä kuin minua. Juuse koheltaa, kiipee, tippuilee ja vähintään yksi varvas on kiinni pistorasiassa.. Siis aivan kuten äitinsä! Se, että Juuse muistuttaa niin kovasti minua, tuottaa minulle erilaisia ilonhetkiä. Tämä sai minut puolestaan pohtimaan, että toivoessani aikoinaan tyttöä, yritinkö hakea samaistuttavuutta sukupuolen kautta ja perimmäisenä ajatuksena toivoinkin lasta joka muistuttaa minua? (En tiedä saako sellaistakaan toivoa).

Jokaisen toiveisiin lienee erilaiset taustat, mutta minä en haaveile enää tytöstä. Jos meille tulisi vielä kolmas lapsi uskallan väittää, että voisin rehellisesti sanoa, että tällä kertaa sukupuolella ei ole väliä....koska nyt sen tajusin, että sillä ei ihan oikeasti ole mitään väliä.

Rakkautta,

Tuuli-Elina

Kesän naurettavimmat hetket

Tiedättekö sen hetken, kun ei voi enää muuta kun nauraa? Tässä mun kesän naurettavimmat hetket top 3:

1. Lapset verkossa. 
Käytiin lasten kanssa pelaamassa jalkapalloa ja tarkoitus oli poistua maalin kautta. Verkko ei siis ollut maalin pohjassa mitenkään kiinni vaan siitä pääsi läpi, kun nosti verkkoa ja kumartui ali...tai siis olisi pitänyt päästä läpi... 5 minuutin sohlauksen jälkeen molemmat lapset oli kiinni verkossa ja mä nauroin katketakseni toisella puolella. Tässäkö on oikeesti mun ja Antin geenien tulos? Kuinka vaikeeta voi olla nostaa, kumartua ja kävellä yhtäaikaa ? :D

2. Taistelu Yövalosta. 
Oltiin kaupassa ja Tuukka halus sieltä itselleen Minions-yövalon. Tartuin hetkeen ja lupasin ostaa sen "keltaisentattivalon", jos sitten sen kanssa siirryittäisiin omaan sänkyyn nukkumaan omaan huoneeseen. Illalla puolen tunnin maanittelun ja lahjomisen jälkeen molemmat taaperot olivat omassa sängyissään, mutta sit alkoi sota kun molemmat olisivat halunneet pitää lamppua yhtä aikaa. (Oi miksi, oi miksi en ostanut kahta?) Lampun halimis- ja pussailukierroksen jälkeen luulin jo olevani voitolla, mutta sitten alkoi uusi itku kun lamppu oli "selvästi" lähempänä Juusen sänkyä.... Siinä vaiheessa yhdyin itkukuoroon nauramalla sydämeni pohjasta. Ei oo totta!!

3. Aikuisten päiväunet. 
Mentiin koko porukalla päiväunille. Tunnin joukkopainin, huudon ja karkailun jälkeen kaikki hiljeni. Olin just saamassa unen päästä kiinni, kun havahduin siihen, että molemmat lapset salaa hivuttautuivat lattialle, kipittivät ovesta ulos ja sulkivat oven vielä mennessään. Tuukan kuiskauksien annetut ohjeet kuului vielä oven ali: "Shh...Mennään hiljaa. Mä annan meille pillimehut. Tiedän missä ne on."  Jäätiin Antin kanssa hihittää kaksin hämärään makkariin...onkohan ne tehnyt tätä usein?

Naururikasta loppukesää kaikille! Mielellään kuullaan myös sun naurettavimmat hetket joten tuuppaa tarina kommenttiin :D

<3 Elina

Modernityö vuonna 2017

Vuonna 2017 me työssäkäyvät ihmiset olemme mielestämme kovin moderneja. On mahdollisuus tehdä etätyötä,  hyödyntää joustavaa työaikaa tai työskennellä osa-aikaisesti. Pääasia on se, mitä saadaan aikaiseksi, ei se miten se tehdään. Äideillä on vapaus toteuttaa itseään ja yhdistää työ ja perhe paljon luovemmalla tavalla kuin ennen. Isätkin ovat ottaneet oman osansa lastenhoidosta, eikä lapset ole enää vain äitien vastuulla.

Mutta mikä V**TU siinä sitten on, kun joku ihan oikeasti tekee töitä arkipäivien 08-17 välisten aikojen ulkopuolella niin ei sitä mielletä työksi? Tai minkä takia isän jaksamisesta ja levosta ollaan huolissaan, kun isä oikeasti osallistuu myös lastenhoitoon? Miten voi oletus olla, että lapsethan tuossa kärsii kun toinen (tai molemmat) vanhemmista työskentelee epäsäännöllisiin aikoihin. Siis mitä V**TUA???

Työviikonloppu kauniissa Ilolan maisemissa

Kuluneen 3,5-vuoden aikana olemme molemmat Katin kanssa kuulleet mitä uskomattomampia kommentteja ulkopuolisilta meidän elämästä. Mun oma suosikkini on ehdottomasti se, kun Antin jaksamisesta ollaan huolissaan, kun mä olen "TAAS" keikalla ja Antti joutuu viikonloppuna hoitamaan "TAAS" lapsia eikä voi levätä. Ei multakaan kukaan kysele missä välissä mä lepään. Ainiin, mutta mähän olenkin äiti. Se on eri asia. Katin lähipiirissä puolestaa ihmetellään, kun Katilla on niin paljon "menoja"... Ei Teron töitä kutsuta jostain syystä "menoiksi".

Jännä juttu on myös se, että perheissä, joissa lapset ovat 30-40 tuntia tarhassa arkiviikolla, lapsista ei olla huolissaan.. Mutta meillä kun lapset ovat 20 tuntia viikossa tarhassa, niin niiden täytyy kärsiä systeemistä. Tai sitten ihmiset ei vaan sisäistä sitä, että mä oikeasti olen tiistait ja torstait lasten kanssa kotona. Ehkä ne ajattelee, että sen lisäksi, että olen töissä maanantaista perjantaihin 08-17 niin vielä "harrastelen juontamista" iltaisin ja viikonloppuisin.  Se, että joku tekee 3 päivän työviikkoa epäsäännöllisin työajoin on selvästi liian modernia.

Ympäristölle ystävällisempää olisikin varmaan mennä nyt heti paikalla töihin paikkaan, jossa ollaan maanantaista perjantaihin ja jättää luovempi työaikojen yhdistely teoreettiseksi mahdollisuudeksi niin ei aiheutuisi muille niin kovasti päänvaivaa.

Terkuin,

Yrittäjä-äidit

Modernintyön uhrit

Tällainen juhannus tällä kertaa???!!!

Helou, jos meinasit viettää Helsinki-päivää yksin kahden taaperoikäisen kanssa, niin tässä vinkki: ÄLÄ TEE SITÄ! 

Miten voi siis mahtua yhteen päivää niin paljon naurua, iloa, rakkautta kuin myös itkua, huutoa ja kiukkua???? *aaaargghhhhh*. Onneksi mulla on lehmän hermot ja jäätävä kärsivällisyys, kun olen lasten kanssa yksin.. muutakaan kun ei voi, mutta tässä "lyhyt" katsaus tänään tapahtuneeseen, mukavia lukuhetkiä:

Lähdimme Tampereelta hieman ennen kuutta ja ajoimme Helsinkiin. Lapset sai matkustaa yöpuvuissa, siirrettiin siis sängystä vaipan vaihdon kautta autoon, mutta uni ei maistunutkaan matkalla neideille kuin reilun puolen tunnin verran *great*. Ennen kasia oltiin lentokentällä ja sanottiin heipat reissuun lähtevälle isille <3. 

Sitten karautettiin tyttöjen kanssa loistokkaaseen Scandicin Grand Marinaan, Katajanokalle. Ihan huippupaikka ja vielä ihan mahtavaa asiakaspalvelua ennen matkaa puhelimessa ja saapuessa respan Patrikilta! Välikiitokset tähän. Kello oli tässä vaiheessa noin 8.30 ja ajatuksena oli: aamupala, kamat autosta huoneeseen (jonka saimme käyttöön heti aamusta, luksusta) ja sitten kohti Korkeasaarta, jossa tavattaisiin ystävät about 10.30-11 maissa.

Vaikkakin ravintolassa on leikkipaikka, se ilman aitoja on hieman haastava karkailuiässä olevan 1v 5kk kanssa =D Istutin neidit pöytään ja koitin sutjakkaasti hakea aamupalaa pöytään (tarjotin olis myös jees). Ensin kurkut, leipää, raejuustoa, peksua yms. ja tytöt syömään. Seuraavalla kierroksella mehua --> tällä välin reipas isosisko 2v 10kk on päättänyt lisätä suolaa sekä omaan että siskonsa annokseen "ihan vähän". Kolmas kierros ja puuroa pöytään. Neljännellä kierroksella lisää paperia ja lisää mehua. Sitten koittaa ehtiä hakea myös jotain itselleen, ennen kuin lapset on saanut syötyä sen mitä syövät - keksillä voi onneksi ostaa 3 min lisäaikaa =D Nopee leipä ja peksut omaan nassuun, vähän jogurttiakin ehti syödä noin sadannella kierroksella buffan puolelle. Sitten ajattelen, että nyt lapset viihtyy leikkipaikassa, josko otan kuitenkin sen teen: VIRHE! Se tee jäi koskemattomana pöytään, kun pienempi neiti, joka on oppinut liudan uusia sanoja tulee pöytään vaippaa osoittaen ja sanoo "kakka", jonka jälkeen päättää juosta karkuun. Ota toinen kiinni ja ala laittaa kenkiä takaisin, kun tällä välin toinen haluaa myös, että äiti jahtaa ja päättää ottaa lipat. Lupaa jahdata hetkeä myöhemmin hotellikäytävällä, jos nyt laittaa nätisti kengät itse jalkaan (ja näin päivän ensimmäinen uhkaus/kiristys/lahjonta -sarjastamme on käytetty jo hieman klo 9.30 jälkeen).

Kun vaippa on vaihdettu huoneessa, alkaa aamun aikainen herätys näkyä. Pienempi ei halua uutta vaippaa saatikka housuja jalkaan ja jotta päästäisiin lähtemään kohti Korkeasaarta, on parkkihallista olevasta autosta haettava vielä muutama kassi. (Tämän tiesin jo etukäteen, että on VIRHE pakata monta pientä kassia yhden ison matkalaukun sijaan, mutta autoomme ei olisi mahtunut kahta isoa matkalaukkua sekä tuplarattaita, joten tämä ratkaisu oli ainoa vaihtoehto). Siinäpä sitten aikani huutoa kuunneltua sain lapselle vaatteet takaisin ja pohdin, onko helpompi hallita a) vaunut sekä kolme pientä kassia vai b) lapset kävelee ja kolme pientä kassia  --> päädyin ratkaisuun b, VIRHE! Isompi oli onneksi tässä kohtaa vielä hyvin mukana ja innostui hissin nappien painamisesta mutta pienempi ei valinnut kertaakaan sitä suuntaa, minne olisi pitänyt mennä. Nyt alkoi jo hiki irrota, ja ensimmäinen viesti kavereille, että 11 on realistisempi tapaamisaika. 

Kun päästiin huoneeseen ja oli äidin aika vaihtaa vaatteet ja pakata reppu, että päästäisiin matkaan, niin isommalle ei yhtäkkiä käynyt mikään. Päivän toinen uhkaus/kiristys/lahjonta -sarjastamme käytettiin, "me ei lähdetä mihinkään, jos et nyt.." tyylikkäästi siinä heti tuntia myöhemmin. Tässä vaiheessa alkoi äidillä pipoa kiristää, joten molemmat neidit odottivat sitten vaunuissa pikaisen 10 min ehostuksen, pakkauksen ja vaatteiden vaihdon ajan. Matkaan päästiin hotellilta noin 10.40 vain todetaksemme, että seuraava venekuljetus Korkeasaareen lähtee 11.20. Puolen tunnin odotus Kauppatorilla, josta onneksi sai mansikoita ja seurailtavaa veneiden muodossa riitti. 

Perillä siis Korkeasaaressa "inasen" myöhemmin, kuin oli alunperin ajateltuna, mutta kuitenkin. Vastassa olivat ihanat ystäväni oman 9kk vauvansa kanssa, jotka antoivat myöhästymisen minulle anteeksi, kun ajattelivat, että on eri asia olla liikenteessä 1 aikuinen vs. 2 taaperoa kuin 1 vauva vs. 2 aikuista =D 

Korkeasaaressa onneksi meni mukavasti, eläimiä oli kiva katsella, molemmat vaipuivat salakavalasti uneen päikkäreillekin -ei toki niin, että olisin siinä välissä ehtinyt syödä. Kyllähän ensimmäinen heräsi, kun ruokaa oli tarkoitus tilata -mutta päivä sujui kivasti ja oli mukava nähdä ystäviä. Tähän lisätään myös, että onneksi Korkeasaaressa on hyvät lastenhoitotilat, koska pienempi teki reissun aikana kolmet kakat, joista yhdet tuli housuista läpi. Neljännet vielä hotellilla. Bueno. 

Ennen takaisin lähtöä napattiin vielä ukkoskuuro siinä kun jätskillä oltiin. Onneksi oli pieni katos, mutta hieman märkä ja kolea fiilis kuuron jälkeen oli. Ei muuta kuin veneella kohti Kauppatoria 15.40, eli mukavastihan päivä Korkeasaaressa sujui. Esikoisen mielestä kuitenkin veneellä meno oli parasta päivässä :)

Paluumatkalla hotellille pysähdyttiin vielä maailmanpyörään, jossa päästiin 4 kierrosta ja se oli kaikista meistä tosi kivaa. Sai kiipeillä penkeillä, oltiin korkeella, näki kauas ja sai hyviä kuvia. Takaisin hotellilla oltiin juuri sopivasti 16.50 kun Pikku Kakkonen alkoi. Evästä neideille ja äidille 15 min uppoutuminen omaan puhelimeen *huh*

Illalla ohjelmassa oli saunomista. Hieman kolean päivän jälkeen oli ihanaa, että saunaan oli mahdollista mennä 17-22 eli koko illan! Sen on muuten kumma, että kun menee saunoon kahden alle 3-veen kanssa, niin lauteille olleet 4 muuta saunojaa katoaa kukin vuorollaan ja lopulta saa saunoa ihan rauhassa omalla porukalla =D =D  että rentouttavia löylyjä vaan kaikille. Samalla järkytettiin heistä kahta, ilmeisesti saksalaista turistia, tuomalla "vauva" saunaan. Kauhea huoli oli, ettei ole liian kuuma ja onko nyt OK ja miten jaksaa saunoa. Tähän ei muuta voi sanoa, kuin "Welcome to Finland", totesin, ettei ole hänelle ensimmäinen kerta, johan sitä tuohon ikään mennessä on ehtinyt abouttirallaa vuoden verran saunoa =D 

Saunan jälkeen alkoi pitkä päivä jo näkyä ja iltapalaa otettiin jo 18.45 ja siitä hetimmiten iltatoimille. Huoneessa on iso parivuode ja tarkoitus oli kaikkien tässä nukkua yhdessä, mutta Venja keksi, että voisi tehdä oman pesän pienelle sohvalle. Ei muuta kuin sohva sivuvaunuksi sänkyyn -toki kysyin, että eikö se olisi Eminalle passelimpi (oli oikeesti loistava idea), koska on reunat, niin Emina ei pääsisi putoamaan ja hän saisi olla äidin kanssa isossa sängyssä. "Ei, minä haluan nukkua sohvalla" -selvä homma. 

Pienempi nukahti nopeasti äidin kainaloon isoon vuoteeseen ennen puolta kasia ja isommallakin alkoi silmät lupsua. Jostain syystä ajatus "menisikö tämä näin helposti" -iskeytyi päähäni. VIRHE! Sitten alkoi perusralli: "haluan vettä", "äiti multa tulee kakka", "äiti haluan isoon sänkyyn", "haluan kotiin" "ei mua väsytä yhtään". Jaaaaaa laskeminen sataan alkoi (kymmeneen laskeminen ei riitä alkuukaan). Myös taas annan itselleni pointsit tosi kasvattavista uhkaus/kiristys/lahjonta -sarjastamme, "jos et nyt nuku, niin me ei mennä huomenna mökille" tai "saat vettä, kun ensin rauhotut" ihan mainitakseni muutaman malliesimerkin.

Paikasta en tinkinyt, koska hän oli sen itse valinnut. Ja onneksi se unikin vihdoin koitti. Ensimmäisenä soitto ystävälle ja minibaarista pieni pullo punaviiniä (se piti kuvatakin, mutta näköjään lasi tyhjeni tämän kirjoituksen aikana). 

HUOKAUS!!!!!! Ja huh, on kyllä ollut sellaista vuoristorataa tämä päivä. Selvittiin ja iloakin oli paljon, mutta oli tämä hippasen verran raskaampaa kuin etukäteen osasin ajatella. Nyt ei muuta kun itsekin unta palloon, aamusta taistelutanner tärähtää taas heti klo 6 jälkeen. Aamupäivän ohjelmaa en ole vielä suunnitellut, mutta päikkäriaikaan ajellaan sitten ystäväni mökille jatkamaan juhannusta.

MAHTAVAA JUHANNUSTA IHAN KAIKILLE -JA TSEMPPIÄ, SINÄ(KIN) OLET HYVÄ ÄITI!!! 

Halleluja-halleluja!!!!!

Nytkö se tapahtuu??? Uskaltaakohan vielä iloita isommin???
MUTTA sisimpäni hymyilee ja ajatus on kirkas, olen nukkunut viime yönä yli 6 TUNTIA PUTKEEN!!!! Enkä vain viime yönä, vaan koko tämän viikon -aijettä!!!!!!

WOOP WOOP -kylläpä nuo kuusi putkeen nukuttua tuntia vain tuntuu niiiiin mahtavilta, ai että tuntuu, että olisi nukkunut vuoden =D =D =D 

Venja on nyt 2 vuotta ja 9 kk, ehkä ikää on tullut nyt sen verran, että hän pystyy käsittelemään päivisin tapahtuneet asiat eikä ole enää tarvetta itkeä ja raivota öisin <3 voi pientä. Tätä hetkeä on niin odotettu, on kokeiltu kaikki niksit iltarutiineista vyöhykyterapiaan mutta joillain se nukkumaan oppiminen kestää kauemmin kuin toisilla.

Oon niin onnellinen myös siitä, että nuorempi neiti päätti 6kk ikäisenä lopettaa itse yösyömisen ja ruveta nukkumaan koko yönsä rauhassa. Kaikki respect vain teille, jotka valvotte kahden pienin tai kaksosten kanssa, kyllä itselle tuo yhden kanssa valvominen on ollut ihan tarpeeksi. 

Ja sen vuoksi oli hyvä, että Emina sai alkunsa Venjan ollessa vasta 10kk --> jos olisimme jääneet odottelemaan, että Venja oppii nukkumaan yönsä, voi olla, että olisi sisarus jäänyt kokonaan tekemättä.

TÄÄ ON NIIN SUPER MAHTAVAA!! Kohta kolme vuotta kun on nukkunut yönsä parin tunnin pätkissä, niin en voi kuin toivoa, että uniongelmat alkaisivat olla takana päin <3

Kiittäen
yli kuusi tuntia putkeen nukkunut, levännyt äiti <3

ps. Ensi yönä kaappaan neidit taas kainaloon, kun ollaan keskenään kotosalla *pus* 

Paska haisee ja banjot soi

Moni kysyy multa, miten voisi päästä esiintymisjännityksestä eroon. Tässä vastaus: Ei siitä pääse, mutta sen kanssa oppii esiintymään. Itsehän olen aivan mahoton jännittäjä. Mua jännittää lähes poikkeuksetta kaikki keikat. Usein jännittää aamulla eniten, vaikka itse juonto olisi sitten vasta illalla. Jännitys tuntuu ensin sydämessä, sitten mahassa, päässä ja reisissä. Yleensä se mukavasti vilkastuttaa myös aineenvaihduntaa ja mitä isompi keikka, sitä enemmän parkeeraan päivän aikana vessassa.  Päivän kun on paskantanut, niin tuntia ennen vetoa alkaa sitten jatkuva pissahätä ja jano yhtäaikaa.

Hetkeä ennen lavalle nousua pahin jännitys laantuu ja pissahätä ja jano unohtuvat. Ensimmäisten lauseiden jälkeen jännitys poistuu myös kokonaan reisistä, mahasta ja sydämestä. Jäljelle jää vain kohonnut vireystila ja innostus. Ekan juonnon jälkeen alkaakin jo odottamaan, koska pääsee lavalle uudestaan.

Vuosien varrella olen oppinut muutaman keinon lievittää jännitystäni ja ajattelin jakaa ne nyt teille.

1. Pyrin valmistautumaan niin hyvin kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että tutustun etukäteen asiakkaan toimintaan, ohjelmaan ja puhujien / esiintyjien taustoihin. Mietin karkeasti spiikit, mitä missäkin välissä kannattaa sanoa. Joskus teen ihan valmiit lainit, vaikka juontaessa en niitä sitten käytäkään.

2. Käyn tarvittaessa kampaajalla ja valitsen vaatteet, missä minusta tuntuu kauniilta ja hyvältä. Ja jos mahdollista niin muutenkin yritän saada valmistautua ILMAN lapsia, koska se nostaa ihan älyttömästi ressikäyrää, kun yrität meikata samalla kun toinen lapsista on huutoitkien tarrautunut jalkaan kiinni.

3. Matkalla paikalle kuuntelen musiikkia, laulan ja vähän jorailen (toki varovaisesti jos itse ajan). Lavan takana usein vähän jumppailen puvun antamassa mittakaavassa. Heilutan käsiä, kyykkäilen vähän että saan veren kiertämään.

4. Olen ajoissa paikalla. Mua auttaa tosi paljon, kun näen esiintymispaikan. Käyn myös lavalla pyörähtämässä, katson miltä sali näyttää sieltä käsin. Yleensä kuvittelen puitteet paljon mahtipontisemmaksi päässäni ja rauhoitun kun nään, että kyseessä ei ole Hartwall Areena tai Olympiastadioni...

5. Ja sitten vaan päätän mennä lavalle ja hoitaa homman vaikka pieni sisäinen ääni kehottaisi juoksemaan takahuoneen kautta ulos ja pakenemaan paikalta! Tässä kohtaa olen myös kiitollinen koko päivän ripulista, sillä eipähän ainakaan turvota vaikka kaikki muu menisi ihan pieleen!

Rakkaudella,

Elina

Koti kaupan - tsekkaa miltä meillä voisi näyttää :D

Meidän perheellä on niin sanotusti haku päällä! Ja sitä oikeaa tulevaa kotia etsiessä, törmättiin myös uudenlaiseen välittäjään. Tämä välitysfirma (BO lkv) ei ainoastaan kuvaa kohdetta vaan STAILAA sen ennen kuvaamista! No hello!!!! Vähänkö kuulostaa hyvältä. Ainoa, että en ollut osannut odottaa millaisen työmäärän se kuitenkin minulta tulisi vaatimaan. Sain viikkoa aikasemmin kuvausohjeet sähköpostiini ja ne nähdessä kadutti, etten ollut koskaan hurahtanut Konmaritukseen. Arvakkaa oonko KONkaapittanut ja KONroskittanut niin maan perkeleesti koko viikon? :D

Siinä vaiheessa kun stailaaja saapui autolla pihaan, niin mä olin saanu kuorittua roinan alta meidän asunnon ja täytyy sanoa, että siistit pinnat tuntu tosi vapauttavalta. Tosin suurin osa on tungettuna kaappeihin, mutta itsekkin oikein hämmästyin kuinka kivalta meillä voisi näyttää jos roinaton olotila olisi pysyvä. Mutta tsiikatkaa miltä meillä näytti stailaajan käynnin jälkeen: 

No nyt on vaan ainoa ongelma, että mitenkäs tää pidetään tässä kunnossa myös asuntonäytöillä. KONHELP?

PS; Myynti-ilmosta pääset tsekkaa loput kuvat ja lupaan viedä sen ihmisen syömään ja juomaan pitkän kaavan kautta, kuka linkkaa meille potentiaalisen ostajan ;) 

Ottaako ruuhkikset ylivallan!?!

Viime viikonloppuna luin lyhyen haastattelun yrittäjien verkkolehdestä, jossa haastateltiin 31- vuotiasta naisyrittäjää, joka jutun alussa korosti, että nuorilla yrittäjillä on jatkuva KIIRE. Olin jutun luettuani aivan hiilenä, koska se oli mielestäni aivan kukkua. Miten niin meillä on kiire? Omasta mielestäni MINULLA ei ainakaan ole kiire. En yhtään pystynyt samaistumaan tuohon haastattelun kiireiseen naiseen, mikä on hieman yllättävää...koska haastateltava olin minä itse.

Minullako kiire?

Ensimmäinen reaktio juttuun oli kieltäminen ja jutun kirjoittajien syyttäminen. Laitoin jopa heille hieman syyttävän sävyisen sähköpostin (*nolous), missä kirosin sitä etten ollut pyytänyt juttua oikolukuun ennen julkaisua. Totuus on kuitenkin se, että haastattelu on ihan nauhalla ja kyllä minä ilmeisesti ihan itse siellä sitä "kiire" sanaa viljelen... (Toki puollustuksekseni täytyy todeta, että haastattelu päivänä minulla ihan oikeasti oli kaikilla mittapuilla kiireinen päivä, mikä varmasti vaikutti haastattelun sävyyn.)

Miksi tämä sitten niin vaivaa minua? Koska ihanneminälläni ei ole koskaan kiire, vaan hän on aina läsnä. Nyt huomaan, että olenkin elänyt valheessa, missä olen vain uskotellut itselleni, että minulla on kaikki maailman aika. Näin rysänpäältä kiinnijääminen pakottaa minut tunnustamaan, että kyllä mulla helkkari soikoon on ollut kiire syksystä lähtien ja on edelleen. (Todella ärsyttävää olla epätäydellinen!) 

Saakeli onko nää nyt ne ruuhkavuodet ja miten voin estää niitä ottamasta ylivallan!?! Meditointi ei oo mun juttu, mutta oisko kellään muita tipsejä?

Oma kroppa takaisin

Viime aikoina silmiini on osunut useampi blogikirjoitus, jossa ollaan ylpeinä omia itsejään  ja kehoitetaan heittämään painoindeksiä vesilinnulla. Viesti on tärkeä -kannustetaan hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Se on minustakin täysin OK ja niin sen pitää ollakin, että itsensä kanssa on hyvä olla. Sanoi painoindeksi sitten mitä tahansa. Mutta aina tässä kohden mietityttää, että vaikka mahamakkarat tai ylipaino ei ulkonäöllisesti kantajaa haittaa ja jengiltä saa positiivista palautetta omasta rohkeudesta, niin eikö terveydellä ole mitään painoarvoa? 

Itse olen saanut kaksi lasta hyvin nopealla tahdilla ja vaikka ymmärränkin sen, ettei näin kolmekymppisenä enää vaa´an tarvitse samoja lukemia näyttää kuin parikymppisenä, niin minusta olisi julmaa jättää kaikki raskauden tuomat kilot kehoon. Ja kyllä se vaikuttaa ihan arkiseen jaksamiseen, onko kehossa ne +16kg!! 

Sillä on tosi iso vaikutus, miten nivelet jaksaa, polvet, selkä ym. Ihan kuin kulkis koko ajan +16kg reppu selässä ihan huvikseen?? Eihän sellaista jaksais, niin miks sitä läskiä sitten pitäis jaksaa mukana kantaa? Ja entä kaikki sisäelimien ympärillä oleva rasva? Äärimmäisen epäterveellistä, vaikken mikään ravintospesialisti olekaan.. 

Nyt ollaan hyvässä vauhdissa saamassa omaa kroppaa takas :)

***
Kuopukseni oli puolivuotias, kun sain ystäviltä ja mieheltäni TOIVOMANI lahjan Personal Trainerille. Alku takkusi. Pohdin kovasti, mistä motivaation puute johtui. Imetin vielä, enkä ehkä ollutkaan valmis luopumaan äidillisestä pyöreydestä. Innostuin onneksi liikkumaan, mutta ruokailutottumusten muuttaminen oli hankalampaa -eikä paino lähtenytkään putoamaan haluamaani tahtia. 

Koko syksy oli aaltoilevaa, vaikka imetys loppui niin pienten lasten arki on kuluttavaa ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen treenit ja salaatin popsiminen oli vähiten kiinnostavaa hommaa. Siksi painon pudotus menikin hetkeksi jäihin. Puolen vuoden pudotussaldoksi jäi -4kg.

Kunnes, aivan yhtäkkiä. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuli se fiilis, se sama motivaatio, jonka sain myös raskauksien välillä - NYT olen valmis!! Ja niin olen ollutkin.10 viikkoa menty tiukalla ruokavaliolla, reenillä ja huikeella motivaatiolla saada raskauskilot karistettua tästä kropasta.

Vasemmalla kesäkuu 2016 // Oikealla huhtikuu 2017

Ne ei kuulu mulle. Ne ei näytä minun mielestä hyvältä. En koe itseäni löllykkämahan kanssa kauniiksi ja vetävän näköiseksi. Mä haluan olla hot!

Ja kohta olen. Vielä on matkaa -saatanan paljon matkaa. Mutta nyt on motivaatio ja kun on päästy vauhtiin, niin aina kun kilo tippuu niin se motivoi jatkamaan lisää. Ja kaikki ennen/jälkeen kuvat antaa puhtia, kun näkee onnistuneensa :) Hidasta on, mutta eipä tässä kiire olekaan. 

Mutta siitä en tosiaan tiedä, että riittääkö motivaatio ihan samoihin lukemiin (10kg vielä), kuin ennen lapsia vai antaako sitä jo ne viimeiset muutamat kilot anteeksi? Katsotaan, tällä hetkellä oon huippufiiliksissä omasta itsekurista ja jo pudotetusta -8kg!!! Woop woop.

Miksi avoimuus on niin vaikeaa

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen viettänyt enemmän aikaa keskustelupalstoilla, kun aiemmin ja olen useasti meinnannut lentää pyrstölleni ihmisten ahdasmielisyyden takia. Mikä siinä avoimuudessa on niin vaikeaa?

En ymmärrä, miten joku voi jättää lapsen yökylään alle vuoden ikäisenä!?! En ymmärrä, miten joku voi olla kasvissyöjä!?! En ymmärrä, miksi joku on lihava!?! En ymmärrä, miksi joku haluaa olla työtön!?! En ymmärrä, miten Trumpista tuli presidentti!?! Tiedättekö mitä? Minä ymmärrän näistä jokaista. En välttämättä hyväksy tai ole samaa mieltä, mutta minä ymmärrän.

Olen alkanut kiinnittää huomioita myös ihan tavallisiin keskusteluihin ja väittelyihin netin ulkopuolella ja sama kaava tuntuu toistuvan usein myös siellä. Me emme ymmärrä, koska emme kuuntele tai vaivaudu selvittämään toisen taustoja. Pääsee paljon helpommalla, kun ei tarvi selvittää miksi toinen on erimieltä. On helpompaa jengiytyä samoin ajattelijoiden kanssa huutamaan omaa mielipidettä. Onneksi tapaan päivittäin myös ihmisiä jotka osaavat ajatella ja he pistävät minutkin miettimään silloin kun itse olen sokaistunut someraivosta.

Ymmärtäminen vaikenee, kun mennään isompiin asioihin. Tiesitkö, että joka kolmas meistä kantaa geeniä, joka saa meidät käyttäytymään agressiivisesti ja altistaa jopa toisen ihmisen tappamiseen? Suurin osa geenin kantajista eivät ole agressiivisia, mutta tämä geeni yhdistettynä väkivaltaiseen ja laiminlyötyyn lapsuuteen saa geenin aktivoitumaan. En todellakaan hyväksy väkivaltaa tai tappamista, mutta tämän tiedon valossa voin ymmärtää siihen johtaneita syitä.

Yleensä emme edes kinastele niin isoista asioista vaan niistä ihan tavallisista. Puolueet ja politikot kinastelevat, miten valtion ja kunnan asiat pitäisi ratkaista - sen sijaan, että keskittyisivät kuuntelemaan ja yrittäisivät edes ymmärtää toistensa lähtökohtia. Puhumme pahaa naapurista, joka ei vastaa ystävälliseen tervehdykseemme tietämättä, että naapurin läheinen kuoli eilen, jonka johdosta naapuri ei surussaan halua kohdata vielä ketään. Ymmärtämällä toisia pääsemme ratkaisemaan oikeaa ongelmaa sen näkyvän oireen alla. Aina ei ole mitään ratkaistavaa, mutta olemalla kiinnostuneita toisistamme lisäämme ainakin omaa tietämystämme.

Luin eilen artikkelin "Dialogisesta johtamistavasta" ja tajusin dialogin suurimman merkityksen. Sen lisäksi, että sen avulla voidaan tasavertaisesti keskustella ja oppia, se tekee myös meistä avoimempia toisiamme kohtaan dialogin ulkopuolella. Dialogi itsessään ei ole mikään uus juttu, mutta olipa kiva tajuta se taas uudelle tapaa.

Avointa sunnuntaita kaikille <3

- Elina

PS: Tässä muuten linkki tuohon artikkeliin. Suosittelen =) Dialoginen johtaminen ja vallankäyttö

Maailman hienoin mummo

Meidän mummo asui Kolkontaipaleella talossa, joka ei ollut aivan tavallinen talo, sillä kun sen kynnyksen yli astui, muuttui se meille lapsille satujen Huvikummuksi. Niin kuin saduissa, oli myös meidän mummon huvikummussa kaikki sallittua. Sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, kun laskimme patjoilla rappusia pitkin, rakensimme lakanoista ja matonkuteista prinsessa pukuja tai tutkimme aitasta aarteita. Vanhaan saunaan rakennettu kauhutalo tai edes pihaan rakennettu vesiliukumäki ei saanut mummoa hermostumaan vaan aina aamulla keittiössä odotti manna– tai riisipuuro jäisellä mansikkahillolla kuorrutettuna.

Mummo edusti myös pysyvyyttä. Vaikka itsellä kotipaikkakunta, kaverit ja kiinnostukseen kohteet vaihtuivat, mummola pysyi aina samana. Meille opetettiin koulussa, että mikään ei ole varmaa paitsi muutos, mutta todellisuudessa sanonta menee näin: "Mikään ei ole varmaa paitsi muutos ja se, että Eeva-mummo on Kolkontaipaleella kyökissä leipomassa riisipiirakoita."

Lähivuosilta mummo opetti meille tietämättään myös kallisarvoisen läksyn. Viimeisten vuosien aikana mummo palasi muistossaan paljon taaksepäin ja selvästi mielenpäälle nousivat ne vaikeat asiat. Asiat, jotka olivat jääneet kaivamaan mieltä ja sydäntä. Uskon, että meidän tulisikin osata antaa itsellemme anteeksi eri elämänvaiheessa tehdyt valinnat ja tapahtumat, jotta ne eivät palaisi mieleemme myöhemmin kummittelmaan. On toki tärkeä antaa anteeksi muille, mutta ennen kaikkea sovinto on tehtävä itsensä kanssa.

Päätän tämän tarinan lempimuistoon, joka mummolla oli minusta:

”Ei olis uskonut, että sinusta Elina tuli tuollainen bisnesnainen, kun miettii sitä millainen sinä olit lapsena. Kun perunapenkkiä katsoi, niin näki heti, mikä niistä oli sinun kitkemä rivi. Kokkosen lasten rivit olivat niin kauniita ja siistiä, mutta sinun rivistä oli nypitty joka kolmas rikkaruoho. Mutta tästäkin huolimatta sinusta kasvoi niin hieno nainen.” Mitäpä muuta minusta olisi voinutkaan tulla, kun esikuvana oli maailman hienoin nainen, mummo.

Ihania muistoja sydämessä aina vaalien

Rakkaudella,

- Elina