Aikuisen avioerolapsen joulu

Anteeksi vähän synkkä aihe näin jouluna, mutta juuri joulun takia nää ajatukset varmaan tulikin.

Aloin tässä miettiä, että miksi olen nyt aika innoissani joulusta ja omien jouluperinteiden luomisesta, kun viimeiset ainakin 15 vuotta joulu on lähinnä ollut pakollinen paha...ei nyt mikään ihan yök, mutta ehkä lähinnä kiusallinen.

Joulupukki ja Juuse

Sellaista perhettä ei varmasti olekaan, kenellä pyhät olisi yhtä juhlaa ja selvittäisiin ilman ristiriitoja, mutta yhteenkuuluvuuden tunne on se, mitä olen kaivannut. Näin jälkikäteen ajateltuna sen jälkeen, kun vanhemmat erosi ollessani 10, en oikeastaan kokenut kuuluvani mihinkään. En tosiaan ole tietoisesti ajatellut tätä aiemmin ja lapsena otin avioeron mielestäni tosi lunkisti. Ehkä voimakkaimmin se irrallisuuden tunne oli kuitenkin nuorena aikuisena ja koin olevani aika yksin. Olis ollut kiva palata välillä kotiin siihen omaan yksikköön, tiimiin, jonka jäsen olisin. Erityisesti jouluna, koko maailman yleisenä perhejuhlana. Tämähän on sinänsä hassua, koska kummankaan vanhemman ovelta ei mua koskaan ole käännytetty pois, joten tää on selvästi tunne puolen asia.

Henkinen perheeni vuodelta 2009

Ehkä tästä tunteesta johtuen olen seurustellut 15-vuotiaasta saakka lähes koko ajan. Olen kokeillut täyttää perheen kokoisen aukon hakemalla yhteenkuuluvuuden tunnetta muualta. Suhteista erotessa pahinta minulle olikin erota sen toisen perheestä ja perinteistä, joihin olin päässyt osalliseksi. Nyt kun mulla on oma perhe koen, että kuulun taas johonkin. Mitä eniten toivon on se, että lapsetkin kokisivat kuuluvaansa perheeseen niin tiukasti, ettei sitä tunnetta tarvitse etsiä muualta. Pakotan ne siis varmaan palaamaan kotiin tonttulakkipäässä vielä kolmekymppisinä ;)

Toivottavasti en pahoittanut kenenkään mieltä (erityisesti omien vanhempieni). Ymmärrän, että kukaan ei eroa huvikseen ja ero on kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän huonompi. Selvää myös, että pelkkä ydinperheen olemassa olo ei ole onnellisuuden tae.

Rakkautta Tapaninpäivään,

Elina

Hei olen Elina ja olen ENFP

Käytiin vähän erilaisilla pariskuntatreffeillä perhe Vasellin kanssa viime sunnuntaina, jonka seurauksena mä meinasin lopettaa työn teon ja ryhtyä taiteilijaksi. Käytiin siis porukalla mentaalivalmentaja Jouko Mikkolan pakeilla ja siellä Jouko kartoitti jokaisesta meistä meidän luontaiset vahvuudet. Osana kartoitusten tulosta oli tuttu nelikirjaiminen persoonallisuuskooditus, mutta toisin kuin nettitesteissä persoonallisuus määriteltiin kehon, ei kyselyn avulla.

Itse oon lakannut uskomasta kyselyinä tehtyihin testeihin, koska en usko, että meistä KUKAAN oikeasti pystyy vastaamaan niihin totuudenmukaisesti.  Joukokin sen vahvisti, että testitulokset vääristyvät, koska emme voi tietää itsestämme sellaisia asioita, mitä emme tiedä ja voimme luulla vahvuudeksemme jotain, mikä ei sitä oikeasti ole. Kehon kautta tehtävässä mittailussa homma on siinä mielin simppeliä, että siihen ei omat uskomukset tai ihanneminät vaikuta.

Joulupuu kerääjät toista vuotta putkeen

Ja kuinkas kävikään. TATTADADAADADAA ENTJ:stä tuli ENFP! Oon ekan kerran tehnyt MBTI testin 2007 ja sen jälkeen olen aina ollut sen mukaan ENTJ. Olen käyttäytynyt tiedostomatta ja tietoisesti kuin ENTJ ja luullut, että sellainen minä olen. Miksi tällä on väliä? No siksi, että olen kokenut, että suhteellisen nousujohteinen urani on ollut stressin täytteinen ja vuoden 2010 burnout todennäköisesti johtuikin myös itselleni sopimattomista työtavoista.

Metsäretkellä =)

Osasin etukäteen vähän uumoilla, että muutosta tulee, mutta silti muutos aiheutti pikkupikku kriisiä. Viimeisen 2,5 vuoden aikana olen useaan otteeseen sanonut, että minusta tuntuu, kuin olisin palannut omaksi itsekseni (sellaiseksi kuin olin lapsena) ja se mitä olin välissä, ei ollut luontaista minua. Pidän itsestäni tällaisenä enemmän, mutta joudun uudestaan miettimään sopivat minulle oikeat tavat tehdä töitä. Ihannoin järjestelmällisyyttä työssä ja tieto, että minussa järjestelmällisyyttä on vain 5%, ei ollut kauhean iloinen uutinen. Minä kun kovasti haluaisin olla järjestelmällinen.

Nyt 7 päivää asiaa pohtineena osaan katsoa asiaa jo hieman armollisemmin ja taiteilijaksi heittäytymisen sijaan näen, että tuloshan tässäkin asiassa ratkaisee. Onko periaattessa lopputuleman kannalta väliä, miten sinne on menty? Onko väliä, että palautettava asiakirja palautetaan tuntia ennen deadlinea, kunhan se sinne palautuu? Onko sillä oikeasti merkitystä, että riisun takkini keskelle olohuoneen lattiaa, jotta pääsen nopeammin lohduttamaan itkevää lasta? Eikö nopea asioiden uudelleen priorisointi ole kuitenkin kokonaisuuden kannalta hyvä asia? Nyt lopetan itseni soimaamisen ja alan asennoitua positiivisesti omiin ominaisuuksiini. Ei ole olemassa oikeata tapaa toimia, on vain keskenään erilaisia.


Rakkautta kaikkien päivään,

Elina

PS. Antti oli ISTJ eli mun vastakohta :D :D :D