Kriisi 3 päivän työviikossa

Tää syksy on ollut jotenkin ihan sairaan hieno. Monestakin syystä, mutta ehkä päällimmäinen juhlan aihe on se, että mun 3 päivän työviikkosuunnitelma on osoittautunut käytännössäkin ihan mahdolliseksi. Nyt kun lapset aloitti vielä osa-aikaisena tarhassa, tulee selvemmin vedettyä raja työpäivän ja vapaa-ajan väliin. Alkusyksystä meinas mennä puurot ja vellit sekaisin ja tuli olo, että olin henkisesti koko ajan töissä. Nyt kun työntekoon on tarpeeksi aikaa, voi helpommin höllätä myös kotona. (Paitsi nyt kun lapsilla on ripuli, niin pakko tehdä lasten kanssa kiireellisimmät työt...)

Illat on kiva nahistella, kun aamupäivät ollaan erikseen :D

Kolmen päivän työviikko on kuitenkin aiheuttanut minulle pienen viestinnällisen kriisin. En oikein tiedä, miten siitä kertoisin muille. Nyt kun joku kysyy, että olenko "palannut töihin" (koko kysymyshän saa mut oikeesti näkee punasta, mutta se on eri tarina) vastaan, että kyllä, teen nyt 3 päivästä viikkoa. Siihen yleensä vastataan, "onhan se varma kiva tehdä aluks vähän vähemmän kun lapset on pieniä"...niin, mutta kun tarkoitus ei ole milläänlailla lisätä työnteon määrää tulevaisuudessakaan, vaan tarkoituksena on saada ne viiden päivän tulot kolmella. 

Eikä se, että teen kolme päivää liity varsinaisesti lapsiin vaan siihen, että haluan tehdä elämässä muutakin kuin töitä ja jos saan tulot kolmella päivällä niin miksi sitten tekisin viisi? Tämän kertominen keskustelun vastapuolelle jäädyttää mut ihan täysin. Pelkään, että kuulostaan ylimieliseltä mulkulta tai lehmältä, jolla on käynyt hitonmoinen munkki. Toki olen onnekas, että voin näin tehdä, mutta sen onnen alla on oma valinta, helkkaristi suunnittelua ja työtä.

Telttaretkellä leluhuoneessa

Oikeestihan mä haluaisin kertoa tästä kolmen päivän työviikosta kaikille, koska tää on musta siistiä ja uskon, että tää olisi monen muunkin mielestä siistiä. Loppuvuonna nähdään pääsinkö tulostavoitteisiin, mutta ainakin henkiset mittarit on jo tapissa ja voitto se on sekin. Mutta, jos joku lukija siellä miettii, että pitäiskö vähentää työn määrää, niin en voi kun lämpimästi suositella. 

- Elina

Kun ei ole yhteistä kieltä

Nyt on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun meille saapui Au pair. Nuori 21-vuotias nainen bulgariasta. Hän on edelleen mitä mukavin ihminen ja auttaa tosi ihanasti kotitöissä. Ai että nautin tulla kotiin, kun tiskikone on tyhjennetty, lelut on paikoillaan ja toisinaan myös pyykit pesty. Ja aamuisin hän saattaa herätä aamupalalle meidän kanssa, vaikka varsinainen työaika olisikin vasta iltapäivällä. Siinä sitten kuin itsestään lasten lautaset löytää tiskikoneeseen ja pöytä tulee pyyhittyä au pairin toimesta -ehtii siis jopa itsekin ihan istualteen syödä oman aamiaisen. 

Lapset isänpäivänä juhlamekoissa <3
Au pair piti vapaapäivää, kun me oltiin
isoisopappaa piristämässä :)

Ja tämä tulee häneltä ihan oma-aloitteisesti, ei olla pyydetty eikä vaadittu. Päinvastoin, on kehoitettu nukkumaan =D vaikka ehkä se ei ole mahdollista kun lapsen kirkas ääni aloittaa heti 6.30-7 välillä "Venja heräs!"... "Äitiiii, mennään jo. Noustaan. Keittiöön. Ei nuku enää..." ja sitten alkaa kolistelu keittiössä <3 

Lapset ovat jo tottuneet au pairin läsnäoloon ja Venja aina välillä kyseleekin "tytön" perään, kun hän ei ole paikalla. Eminan kanssa au pair pärjää hienosti ja kun äiti ei ole paikalla, niin hakeutuu au pairin syliin saman tien. 

Nyt haasteena on kuitenkin Venjan kolmisen viikkoa sitten alkanut astetta voimaakkaampi uhma. Venja on ollut pienestä asti kovin tempperamenttinen ja määrätietoinen taapero ja se tulee koko ajan voimakkaammin näkyville. Nyt vastaus on kaikkeen "ei". "Ei vielä", "ei nukkumaan, "ei vaippaa", "ei ulos".. voi huokaus. Minulla ja isällään on mahdollisuus neuvotteluun. Ja se monesti toimiikin. Pääsääntöisesti koitamme toimia niin, ettei tarvitse pakottaa vaan päästään neuvottelemalla sopuisaan ratkaisuun ja Venja tekee asiat tyytyväisenä itse. Mutta au pairilla ei ole tätä mahdollisuutta. Ja jos Venja ei saa mitä haluaa, nousee kyllä sellainen myrsky, joka ei heti laannu. 

Au pairilla on nyt hieman turhautunut olo, kun ei meinaa löytyä yhteistä säveltä Venjan kanssa. Jos kieltää esim. pitämästä tuttia (niin kuin kuuluu, koska tutti vain nukkumista varten), neiti pistää ranttaliksi. Ja nimenomaan kokeilee ja testaa au pairia, vanhempiaan uskoo kyllä pienemmällä kiukuttelulla. Välillä ei ole saanut lapsia ulos, kun pukemisesta ei ole tullut mitään. 

Talvivaatteiden pukeminen ei aina suju heti ensi yrityksellä
yhteisymmärryksessä, mutta onneksi pienen keskustelun
jälkeen puistoon lähteminen on niin kivaa, että kyllä sitä
sitten viitsii pukeakin :) 

Tilanne on hieman kinkkinen ja au pair kovasti toivoo, että tämä vaihe menisi pian ohi. Hänen sydäntä raastaa katsoa Venjan itkua. Vaikka eihän sille oikein mitään voi, eikä 2-vuotiaan kuulu saada koko ajan tahtoaan läpi, kun ei hän voi olla se joka päättää asioista. Ja minä en oikein tiedä, miten häntä voisi auttaa. Ymmärrystä riittää kyllä, helppo tilanne ei hänelle ole. Toki silloin kun kivaa, niin on kivaa ja kaikki sujuu. Näitä hetkiä on vain nyt kovin paljon vähemmän..

Toisinaan onneksi heillä on hauskoja
hetkiä yhdessä :) <3

Minullakin on nyt hieman ahdistava olo jättää lapset au pairin huomaan, kun tiedän, että tunnit minun poissa olessa ei sujukaan "kivasti". Onneksi nyt taas oma äitini on päässyt meille auttamaan, jos au pairilla on ollut pidempiä pätkiä lasten kanssa yksistään -mutta se ei voi olla pysyvä ratkaisu. Onhan se totta, että 10kk ja 2v 3kk on aikamoinen parivaljakko kenelle tahansa. Onneksi vauva on temperamentiltaan hieman rauhallisempi ja kovin aurinkoinen, mutta sitten taas jos jää kovasti huomiotta Venjan kiukuttelun takia, alkaa myös hän totta kai vaatia omaa huomiotaan ja siinä ei au pairin syli tahdo kahdelle riittää. 

Käytiin keskustelua au pairin kanssa tilanteesta ja katsotaan nyt, muuttuuko tilanne mihinkään suuntaan tai keksisimmekö jotain ratkaisua uhmaikäisen käytökseen ilman yhteistä kieltä?