36 viikkoa ja vähintään yhtä monta arpea

Mä oon jo jonkin aikaa pohdiskellu, miksi niin suuri osa naisista haluaa näyttää 16-vuotiaalta nukelta? Selfieitä ottaessa käytetään beauty toimintoa, joka poistaa juonteet ja rypyt, 20-vuotiaat käyvät keskusteluja aikovatko aloittaa botoxin käytön ja ylipäätään kaikki merkit iästä halutaan hävittää koko vartalosta keinolla tai toisella. Enkä nyt mitenkään pois sulje itseäni tästä joukosta, vaan oon ruvennut kyseenalaistamaan tätä ihannetta vasta kuluneen reilun vuoden aikana.

…ja luojan kiitos olin tätä keskustelua lähtenyt päässäni käymään, sillä tais olla viikkoja kasassa vähän yli 20, kun ensimmäiset punaiset juovat hiipi mahaani. Jotenkin en yhtään osannut ennalta varautua siihen, kun esikoinen ei vastaavia jälkiä nahkaani jättänyt. Pikkuveli onkin ihan erilaatua tuon liikkumisen suhteen ja biletti yötä päivää yksiössään yrittäen paeta kyljestä pihalle. Noh, mikä oli 31-vuotiaan kypsä ensireaktio näihin taisteluarpiin? Itku tietenkin. Järkytys lieveni kuitenkin viikkojen kuluessa ja arpien lisääntyessä. Enää ne eivät kauhistuta. Kertovathan ne samalla tavalla eletystä elämästä niin, kuin muutkin arvet.

On erilaisia kauniita kasvoja ja vartaloja, mutta itse katselen mieluiten ihmistä, jonka vartalo kertoo tarinaa. Jokainen juova, ryppy, arpi, pisama, mikä tahansa "poikkeama" tekee ihmisestä mielestäni mielenkiintoisen. Botoxin täyttämä ihmiskasvo on mielestäni surullinen näky. Ei siksi, että suupielet eivät enää taivu ylöspäin vaan siksi, että kasvojen todellinen omistaja on kokenut, että elämä täytyy piilottaa hankitun naamarin taakse.

En ole kauneus- tai korjausleikkauksia enkä meikkejä, irtoripsiä tai muotoilevia alusvaatteita vastaan. Toivon vaan, että niitä käyttäessämme jokainen haluaisi näyttää itseltään, eikä toistensa kopiolta.  Edelleen haluan itsekkin näyttää hyvältä, mutta haluan näyttää parhaalta 31-vuotiaalta minulta, jolla on raskausarpien lisäksi muuten melkein yksi suonikohjukin :D

Oodi rakkaudelle

Katselin edessäni istuvaa miestä junassa ja minua nauratti. Nauratti vähän jännityksestäkin, mutta ennen kaikkea sen takia, että ajattelin että "Kappas tuossa se mun tuleva aviomies sitten istuu". Koko 40 minuutin matkan minusta tuntui, että välillämme kulki voimakas jännite joka pisti kovasti perhosia mahaan.

Muutaman viikon ja tuhannen salaa lähetetyn viestin jälkeen kohtasimme uudelleen ja silloin nenäni kertoi minulle, että nyt on tosi kyseessä. Yhdessä vietetyn yön jälkeen palasin takaisin omaan osoitteeseeni ja matkalla tunsin nenässäni lapsuuden kodin tuoksun ja mieleni valtasi rauha.

Olen vuosikaudet ollut levoton ja ikäänkuin etsinyt jotakin. Etsinyt itseäni, mutta en löytänyt sitä sieltä mistä etsin vaan löysinkin itseni toisesta ihmisestä. Nyt onni on erilaista kuin aiemmin jotenkin isompaa ja parempaa ja sen kautta myös minä itse olen paranneltu versio itsestäni. Onnellisimpia hetkiä elämässäni on, kun mun pojat nauraa ja hulluttelee keskenään. Enää en ole levoton vaan tiedän että olen löytänyt kotiin.

Kuva, Laura Tammisto

18.9.2015 meille syntyi toinen poika tuomaan lisää rakkautta elämäämme <3 En voisi olla kiitollisempi.

Ennen kaikkea äiti

Viime viikolla olin juontamassa Lahden Sokoksella Kutsu Kauneuteen -tapahtumaa. Minut oli pestattu juontajaksi ma-la aikavälille eli kuudeksi päiväksi. Odotin innoissani viikon juontohommia ja pitkästä aikaa pääsisi vielä kauneuden pariin! :) 

Keskiviikkona oli Dior-juontopäivä. Pääsin Riia
Koiviston taitavaan käsittelyyn.

Vain viisi päivää ennen lähtöä kaikki viikon suunnitelmat meni uusiksi -joskus elämässä tulee näitä nopeita käänteitä! Ajatus oli, että mieheni olisi ollut Venjan kanssa koko viikon osaksi Tampereella ja osaksi luonani Lahdessa. Hän oli tehnyt niin paljon ylitöitä, että sai niillä viikon vapaaksi. Mutta, joskus elämässä tulee tarttua tilaisuuteen, kun sellaisen eteen saa, joten niinpä mieheni vaihtoi yhtäkkiä työpaikkaa. 

Uuden työn saamisen edelletys oli osallistuminen koulutukseen, joka alkoi heti maanantaina. Niinpä yhtäkkiä meillä olikin molemmilla edessä työviikko ja Venja oli taas ilman hoitajaa.. Haasteita näemmä piisaa tässä organisoinnissa. Enkä tietenkään voinut olla tästä vihainen tai jäädä voivottelemaan tilannetta -tai ei siitä olisi ollut mitää hyötyä. Asenne ratkaisee niin monessa, joten ei muuta kuin seuraavaa siirtoa miettimään.

Aiemmin keikoilla ollessani tarkistin hotellilla,
moneltako aamupala loppuu, että ehtii syödä ennen
keikan alkua. Venjan mukana ollessa piti katsoa,
moneltako aamupala alkaa, että kauanko piti
heräämisen jälkeen odotella :) 

Kaksi päivää olin urhea ja ajattelin olevani juontaja ja että kyllä Venjalle jotenkin hoitaja järjestyy. Ei minun tarvitse siksi jättää keikkaa väliin, että mieheni ei voinutkaan jäädä kotiin. Kävimme läpi melkein kaikki mahdolliset tutut ja laitoin tiedustelua myös MLL hoidonvälitykseen.

Kunnes torstai-iltana tuli itku. Olin koittanut olla tosi reipas ja ajatella, että viikko on lyhyt aika ja voin olla juontaja, kyllä kaikki järjestyy. Mutta sitten minut valtasi ajatus siitä, että enää en ole vain juontaja -ennen kaikkea olen äiti. Mieheni oli ihana<3 hän halasi ja lohdutti ja sanoi, että hieman tätä odottikin, että olin ollut yllättävän reipas asian suhteen. Tehtäisiin, kuten minusta parhaalta tuntui. 

Tässä vaiheessa hoitajat oli suurimmaksi osaksi järjestetty, mutta mielestäni viikko olisi ollut liian raskas Venjalle ja liikaa muutoksia yhdellä kertaa. Niinpä minussa äiti voitti juontajan ja laitoin viestiä kollegalleni tilanteesta, josko hän pääsisi avuksi juontohommiin. Tästä kyllä syytän Ellua, koska hän on mulle tuosta kiintymyssuhteen muodostumisesta ja tärkeydestä paassannut, niin ei tulisi enää mieleenkään olla montaa yötä erossa Venjasta. 

Äidin tähtisilmä on niin reipas ja sopeutuvainen.

Loppu viimein asiat järjestyivät ja pääsin kuin pääsinkin kauneuden pariin, mutta vasta tiistaista lauantaihin. Upea Pia korvasi juontoni maanantain osalta ja olin sen päivän vielä kotona Venjan kanssa. Tiistain ja keskiviikon Venjaa oli Tampereella hoitamassa tuttu hoitaja ja päivät sujuivat hienosti.

Rankka viikosta tuli meille kaikille -keskiviikkoiltana töiden jälkeen mieheni ajoi Venjan ja äitini Lahteen, jossa mummi hoiti Venjaa torstain ja perjantain juontopäivieni ajan. Onneksi ei siis tarvinnut olla kuin yksi yö erossa omasta aarteesta. Perjantaina töiden jälkeen mieheni ajoi Lahteen ja vapautti mummin hoitovuorosta. Sitten olimme koko perhe koossa ja lauantaina juontojen jälkeen palasimme Tampereelle.

Kun pääsi Venjan viereen nukkumaan, niin
oli olo, että kaikki on hyvin. 

En voi kylliksi kiittää upeaa tukiverkkoa, joka meitä arjessa auttaa<3 On niin voimauttavaa, saada olla välillä myös se juontaja ja tehdä keikkoja -vaikka äitinä olo parasta onkin.

Supersize your business

Osallistuin viime viikolla Nuorkauppakamareiden (Tampere, Tammerkoski ja Pirkanmaa) järjestämään Supersize Your Mind and Business - tapahtumaan. Tapahtuma oli monestakin syystä loistava. Pääsin pitkästä aikaa tapaamaan Nuorkauppakamarituttuja, kuuntelemaan hyviä puhujia sekä vaihtamaan kuulumiset ihan livenä Katin kanssa. Olin itse mukana luomassa Supersize Your Business - konseptia 2012 ja oli myös kiva nähdä, miten tapahtuma oli kehittynyt siitä eteenpäin Katin ja muiden projektitiimiläisten näppien alla.

Tapahtuman nimihän muuten juontaa juurensa siitä, että projektipalavereissa, missä aihetta käsittelimme, mulla oli päällä dieetti, josta nälkiintyneenä en voinut ajatella mitään muuta kuin ruokaa.. Joten ajatuksissani jonotin mäkkärin tiskille hakemaan annosta ja mitäs siellä mäkkärin tiskillä aina kysytäänkään??? Aivan…ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tämän vuoden seminaarissa puhujina oli Silmusalaatin yrittäjä Samuli Laurikainen ja luova johtaja Henkka Hyppönen. Molempien setit olivat loistavia, mutta kotiin ajaessani jäin pohdiskelemaan miksi olin vaikuttuneempi Samulin 30 min tarinasta kuin Henkan 2 tunnin setistä?

Yksi asia, joka kääntyi Samulin voitoksi oli raaka rehellisyys ja yleisöön täysillä uponnut huumori ja itseironia. En tunne kovinkaan montaa yrittäjää, joka kehtaa myöntää eläneensä kuluneen muutaman vuoden noin 700 euron kuukausi palkalla ja olleensa siis käytönnössä vaimon elätettävänä tuon ajan. En myöskään ole aiemmin kuullut, kun isomies kertoo, että tunnistaa itsestä stressin merkit siinä vaiheessa, kun lauantai-iltana aloittaa joka viikkoisen 1,5 vuorokauden viikkovapaan avaamalla kaljan ja menemällä suihkun alle itkemään. Vaikka nuo tarinat Samulin kertomana kovasti naurattivatkin -samalla jokainen yrittäjä varmasti tunnisti sieltä myös itsensä. Vaikutuin myös jäätävästä taustatyöstä, minkä Samuli oli yrityksensä eteen tehnyt sekä siitä uskomattomasta määrästä ihmisiä, jota hän kontaktoi viikoittain.

No miten sitten Henkka puhujana.
Karismaattinen? -Kyllä.
Taitava puhuja? -Kyllä
Opinko uutta? -Kyllä

Mikä sitten mätti?? Se, että en saanut mitään irti Henkasta…tiedän Henkasta nyt yhtä vähän kuin ennen tapahtumaa. Luentosetin sisältö oli kyllä hyvä, mutta siinä esiteltiin toisten ihmisten tekemiä tutkimuksia ja käytettiin esimerkkeinä toisten yrityksiä ja yritystarinoita. En sano, että sisältö olisi ollut huono, mutta jäin miettimään mitä lisäarvoa siinä oli, että luennoitsija oli Henkka Hyppönen. Ei mielestäni mitään. Kuka tahansa olisi voinut vetää Henkan setin, eikä se siitä olisi muuttunut mihinkään. Toisaalta Henkka olisi hyvä opettaja. Silloin tärkeämpää on tiedon välittäminen -ei opettajasta oppiminen. Mutta odotuksilla, joihin tapahtumaan saavuin, tämä setti jäi kovin kylmäksi…

Oman työni kannalta tämä oivallus on kuitenkin tärkeä, sillä juontajakin on helposti korvattavissa toisella juontajalla. Mikä siis tekee juuri minusta juontajana ei korvattavissa olevan, mutta kuitenkin niin, etten vie päähuomiota itse tapahtumalta? Ehkä tämä olikin oppi, joka minun kuului juuri tästä tilaisuudesta saada. Kiitos siis Henkalle.

Mielenkiinnolla odotan jo ensi vuoden tapahtumaa ja mitä silloin saan oppia!

Terkuin, Elina

Ainiin ja ennen tapahtumaa pääsin nuuskuttelemaan ystäväni 6 päivän ikäistä vauvaa <3